Päivittäinen arkisto: huhtikuu 11, 2018

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Äänikirjana on pitkään pätkittäin korvissani soinut JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka (WSOY 2018). Kokemukseni Kalevanpojista on voinut hieman vääristyä pitkittyneestä kuuntelurupeamasta. Ensin siis huonot uutiset: kronikka tuntuu paikoitellen venytetyltä ja aiheet rönsyileviltä. Sitten hyvät uutiset.

Jo oli aikakin, että Kalevalaa fiktioidaan uuteen uskoon! Onpa Kantelettaren Elinan surma juuri ilmestynyt Kristiina Vuoren romaanina. Koskisen kirjan kronologisesti etenevä kronikoija on Väntti, myös Anttina tunnettu Lemminkäisen lehtolapsi ja Väinämöisen kasvattipoika. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, jolloin Suomenniemen riitelevät pikkuruiset kuningaskunnat kohtaavat Ruotsin vallan ja kristinuskon. Maailmalla tapahtuu: ristiretket leviävät, uusia sotakoneita keksitään, tiedonhalu kytee, vaikkakin se koskee vähemmistöä, enemmistöä hallitsee taikausko – on sitten kyse luonnon- tai kristinuskosta.

Väntti on silminnäkijä, joka välittää tapahtumat jälkipolville. Hän on runonlaulaja, joka suustaan taitavana sepittäjänä itkettää akat, ukot ja vakuuttaa rahvasta muun muassa Väinön, Sepon ja Lemminkäisen tarunhohtoisista taipaleista sankaruuden suurilla saloilla.

Väntin kronikka on paljastuskirja siitä, millaisia kaippareita Kalevalan kärkihahmot ”oikeasti” ovat Väntin nelipolvisena trokeena sepiteltyjen sankariluritusten takana. Lukija tietysti saa lisäksi hykerrellä, miten Lönnrotiin sittemmin meni täydestä suusta suuhun levinneet ”Väntin” loruttelut.

Kalevanpoikien kronikka

Mukana on paljon Lönnrotin kirjaan liittyvää, mutta lisäksi Väntti kertoo kaikenlaista Kalevalasta ”poistettua”. Esimerkiksi sankareiden matka Miklagårdiin eli Konstantinopoliin on ainakin minulle uutta ”tietoa”. (Paavo Haavikon runoelma Kaksikymmentä ja yksi tulee kyllä hiukan mieleen.) Mieluusti suurkaupungin ihmeistä ja elämänmenosta kuuntelen. Kerrontameininki lähenee waltariaanista historiatarinointia.

Suomi-uroot poukkoilevat, kiukuttelevat ja juonittelevat ulkomailla, ja samalla saan seurata Väntin kehitystarinaa. Eritoten uskonasioiden pragmaattisuus kiinnostaa: vallasta on kyse.  Kristinuskon leviämiseen liittyy monenmoista, ja piispa Henrkin ”Lalli”-kohtaamisesta tarjotaan taas uusi tulkinta, Paula Havasteen Kertte-sarjassa on toisenlainen.

Henkilökuvaus ei ole kovin syvää, enkä jostain syystä ylläty, ettei naiskuvaus korkealle kohoa, vaikka Väntin ystävä Irene on itsellinen asiantuntijaosaajanainen. Toisaalta verrattuna Waltariin – ei hassumpaa. Väntti ei ainakaan kohtalokkaasti sekstaile madonna-huora-ääripäissä (vaikka onhan hänellä yksi villi metsänpeittokokemus…). Vai jättääkö Väntti jotain kertomatta, keksii osan ja lisää puolet?

Eikä suinkaan ole totta, että olisin koskaan juonitellut Jumalaa vastaan tai pettänyt hyvän piispa Henrin, niin kuin jotkut ovat väittäneet. Pakanoiden taikuuttakaan en ole harjoittanut, ellei sellaiseksi lasketa avuliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Parhaani mukaan ja nöyrästi olen elänyt, kaikki muu on kateellisten panettelua.

Kaikkiaan Koskisen kronikkakirja on kulttuuritietoinen historiaviihdeseikkailu, joka höystyy huumorilla. Paikoittain tekstirytmi mukailee kalavalaista kieltä, välillä siinä kuuluu kronikointiin sopiva juonijuoksutus, välillä on suvanto- mutta myös junnauspaikkoja. Onneksi kuuntelen romaanin loppuun, vaikka välillä hyydyttää. Viimeinen virke naurattaa ääneen, ja muikea ymmärrys fiktion rakentamisesta tulee muutenkin nautittavasti loppuluvussa julki. Mikään ei ehkä ole totta: kertoja valitsee intentioidensa mukaan. Eläköön epäluotettava kertoja!

– –

JP Koskinen
Kalevanpoikien kronikka. Historiallinen romaani
WSOY 2018
äänikirjana 9 tuntia, 27 minuuttia
lukijana Jarkko Nyman
Kuuntelin äänikirjana BookBeatin kautta.

Muuten, Kulttuuri kukoistaa heittäytyy Kalevanpoikien seikkailuun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus