Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.