Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.
Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.
Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.
Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.
Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.
Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.
– –
Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.
Kiitos lipusta bloggariklubille!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Täysillä yli – totta! Pidin kovasti päähenkilöstä, jonka näyttelijä oli nappivalinta. Sopivasti hysteeristä, kuten aiheeseen sopi. Aihekin on ajankohtainen, tosin tässä teemoja tuppasi olemaan hieman överiksi niitäkin.
Aiheita piisasi ja osa niistä jäi tosiaan puolitiehen. Voi sanoa kuittaukseksi, ettei esitys masentanut.
Tämä oli ehdottomasti sellainen näytelmä, joka oli hyvä nähdä. Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia näytelmän suhteen, joten olin todella tyytyväinen näkemääni. Huikean rajua vetoa uhteiskunnallisista ongelmista.
Virpi, kiitos kommentista. Osuvasti näytelmä käsitteli esimerkiksi tuottavuuskysymystä. Tuottavuusvaje sai hieman toisia merkityksiä kuin mitä hallituuspuheissa tarkoitetaan.