Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?
Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.
Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.
Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.
Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.
Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.
”Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”
– –
Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.
P.S. Rakkausromaanin miespuolinen henkilö on valokuvaaja, taiteilija journalismin ohella. Kirja siis olkoon mukana taiteilijaromaanihaasteessa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiinnostava postaus. Mukava lukea vaihteeksi siitä, että jokin kirja ei olekaan vakuuttanut niin hyvin kuin oli ajatellut. Jollakin hassulla tavalla minua kiinnostaa myös se, millaisista kirjoista tai kerrontatyyleistä ihmiset eivät pidä. Oma inhokkini on kursiivilla kirjoitetut aloitukset, joita tapaa aina silloin tällöin. Myös pilkkujen vaillinainen käyttö häiritsee (äikän maikka arjessa – äikän maikka lukiessa?). Sisällöllisesti kartan kirjoja, jotka kertovat kirjailijuudesta. Useimmat sellaiset ovat tuntuneet minusta tylsiltä.
Mielenkiintoista, Sirri! Tosiaan myös makumieltymysten äärilaidat ja laidalta tippumiset ovat kiinnostavia. Tunnistan itsestäni samalaisen pilkkuhaukan (paitsi runoissa). Minulle on tosiaan ylivoimasta merkkituotedroppailu – paitsi eilen, kun luin Liukkosen O:ta, tuotemerkkitiputtelu tuntui sävyyn sopivalta ironiata. Koskaan ei saa siis sanoa ei koskaan – opin minä. Jäin miettimään tuota kirjailija päähenkilönä -ajatustasi: hyvä pointti! Vaarana on, että kuvaus silloin pyörii egon ympärillä, toisaalta Austerin 4321 teki siinäkin sellaiset överit, että se siirtyi hienouden puolelle.
Kiitos kokemuksestasi Tuija, eipä tartte minun… Pariin vuoteen on tainnut tulla vastaan vain yksi hömppä chicklit, onneksi.
Kiitos, kiitos. Aina hieman jänskättää, kun annan palaa, sillä en haluaisi viedä mattoa alta toisten lukukokemuksilta. Koska kirja on käännetty, on arvioitu sen toimivan. Ja vaikkei se minulle toiminut, joku voi innostua. Jutustani huolimatta tai sen johdosta 😆.
Minun on vaikeaa löytää itseäni kiinnostavaa luettavaa/kuunneltavaa, mutta joskus olen myös epävarma siitä, onko käsissäni oleva kirja luettavissa, vaikka se tuntuu aluksi tylsähköltä.
Valo, jonka kadotimme -teosta olen kuunnellut lukuun 10 asti, enkä haluaisi tuhlata aikaani enää sen parissa.
Kiitos, ettei tarvitse.
No kas, makumme menivät ilmeisen yksiin. Not my cup of tee, näin saatamme sanoa. Ja joku hörppäisee mielihalulla. Sellaista kirjallisuus on.
Oijoi, kirjan luettuani googlettelin kirjablogien arvosteluja ja ihmettelin, että moinen tuotos on saanut niin ylistäviä arvosteluja. Onneksi osuin sitten tänne huomatakseni etten ole arvioni kanssa ollenkaan yksin. Haaskattuja tunteja tähän kirjaan laitettu aika.
Niin siinä kävi. Joskus täytyy tarpoa kurassa, jotta kantava maa taas tuntuu kulkemisen arvoiselta. Oho, noin kryptisesti ilmaisin sen, että ohuen kuvaustavan jälkeen maittaa taas monitasoinen kerronta.