Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteesta. Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM

Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.

Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.