Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

11 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

11 responses to “Kansallistetatteri: Kolme sisarta

  1. Raija Nuutinen

    Kiitos kiinnostavalla tavalla näytelmää avaavasta kirjoituksesta, joka omassa mielessä tuntui aluksi kaaosmaisen runsaalta. Varsinkaan loppupuolella nhdyt juoksut eivät avautunneet minulle. Ohikiitävistä sanoista ja nopesta kuvavirrasta ei ehtinyt ottaa koppia esityksen aikana mutta kummasti ne jäivät vaikuttamaan, niin että jälkeenpäin on helppo palata näytelmän yksityiskohtiin ja ymmärtää näytelmän sanoman laaja-alaisuus ja vaikuttavuus. Kaiken kaikkiaan voin vain todeta, että klassikkonäytelmän toteutus on oivaltava ja hieno.

    • Raija, tämän tulkinnan hienous on siinä, että se jää vaikuttamaan, siitä syntyy jälkitiloja. Useaan otteeseen pitkin päiviä jälkeen esityksen se tunkee mieleen, jokin yksityiskohta – ja taas esityksestä avautuu uutta.

  2. Raija Nuutinen

    Niinpä, sellaista hyvä taideteos saa aikan!

  3. Kävin katsomassa esityksen tiistaina ja ensiajatukset on kirjattuna. Vielä pitäisi postaus saada aikaiseksi. Pidin näytelmästä hurjan paljon. Aivan uskomaton taideteos.

    • Virpi, sinä olit myös siellä tiistaina, emmekä kohdanneet! Pakko on tätä toistaa: sitä hienommaksi esitys loksahtaa, mitä enemmän on aikaa sen katsomisesta. Ne yksityiskohdat! Niistä alkaa hahmottua kokonaisuuksia ja erilaisia mahdollisuuksia. Elämysteatteriahan tämä.

  4. Jouko

    Olen nähnyt Tsehovin näytelmiä Moskovaa ja Pietaria myöten. Kansallisteatterin versio on täyttä roskaa. Näytelmän ajaton sanoma jää kikkailun alle. Sisaret eivät ole mitään surkimuksia. Jokainen teki työtään ja pyrkivät parempaan kuten me muutkin. Aivan normaalia?

    • Sinulla on perspektiiviä mielipiteeseesi. Esityksen voi katsoa niin monin tavoin. Moskovan haikailu kuvasti tässä hyvin sitä, miten inhimillistä on aina olettaa, että toisaalla voisi olla paremmin.

  5. Jouko

    Hei,
    Mielenkiintoista käydä keskustelua Tsehovista. Olemme varmasti eri sukupolvea. Venäjän tilanne on taas sellainen, että se joka joutuu maaseudulle syystä tai toisesta haikailee takaisin Moskovaan tai sitten Pietariin. Niin polarisoitunut on Venäjä tänä päivänä. Siellä on nuorilla mahdollisuudet vain suurissa kaupungeissa. .
    Suomen parhaita Tsehov -tuntijoita on Hesarin entinen teatteriguru, Kirsikka Moring. Hän on nähnyt 250 versiota Kolmesta sisaresta. Satuin kuulemaan kesällä radiosta, kun hän keskusteli ohjaaja Westerbergin kanssa millä puhetavalla näytelmä on esitettävä. Valinnaksi tuli siis nykyinen vapaa puhekieli.
    Tsehov on tietyllä tavalla salaperäinen. Hän on merkinnyt näytelmät seuraavasti: Kolme sisarta, draama: Lokki ja Kirsikkapuisto komedioita, Vanja eno neljä kohtausta maalaiselämästä. Kaikki kuitenkin aika melankoolisia ja surullisia. Tsehov on merkinnyt jokaisen kohtauksen alkuun missä kukin seisoo, missä on samovaari, kuka soittaa puistossa kitaraa jne.
    Olen lukenut mielenkiinnolla netin arvosteluja. Joku sai migreenin stroboskooppi-kuvioista, joku ehdotti lukemaan netistä, mitä näytelmässä tapahtuu jne. Minusta tulkinnassa menetettiin oleellinen Tsehovia, mutta pystyykö toisaalta tositv-sukupolvi paneutumaan Tsehovin sanomaan.
    Tsehov kuitenkin elää ja tulee uusia tulkintoja.

    • Kiitos kommenteistasi! Strobot, leuanvevedot ja muu nykysälä merkitsi minulle sitä, että nykymelske on vain kuorta sen päällä, mikä säilyy: ihmisen kaipuu ja valintojen satumanvaraisuus. Kalssikkous merkitsee ajattomuutta – ajallisten tulkintojen mahdollistamista niin, että se puhuttelee ajassa.

  6. Paluuviite: Kansallisteatteri: Lokki | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s