Aprillipäivä ja runosunnuntai – sellainen yhdistelmä. En aprillaa, kun mainitsen Satu Mannisen runokokoelman Pikseliauringon (Gummerus 2012) kuvatäyteiseksi sanapaisteeksi varjoineen.
Mikä siinä on, että aina tekee mieli jaaritella jotain runojen ymmärtämisestä? Tänään voi huudahtaa APRILLIA, jos joku väittää täyden tajuamisen olevan runon lukemisen avain. Siis: kaikkinainen ymmärtäminen ei ole runolukemisen edellytys, vaan voi vain vaellella sanojen muodostamien mielikuvien taivaalla. Tai saa. Näin ajattelen Mannisen kokoelmasta: saan napata runoriveistä yllättäviä yhdistelmiä, vaikka tällaisia:
– –
Tulee roska-auto valkoiseen my little pony -lähiöön,
Lapset nauravat muovipussien rajuilmassa.
Kokoelma kiinnittyy nykyaikaan ja jakautuu viiteen osaan. Otan omakseni etenkin arkihavainnot ja pysähdyn viimeisen osan luopumistunnelmiin. New York -poikkeama ei vetoa niin paljon kuin muu. Luen kokoelmasta myös ihmissuhteen kaaren eri vaiheita. Runot ovat pääasiassa 3-6-rivisiä, mikä miellyttää. Tiivis ilmaisu tuottaa runsaasti tuumattavaa.
Kuusten takaa hahmot astuvat esiin.
Ahdistuksen trampoliini
minä musta pompin aurinkoa vasten.
Mieleeni jäävät sellaiset kuvat, joissa auringon olemus muuttuu valosta varjontuojaan. Rinnan ovat ikiaikaiset taivas ja maa sekä pikselinykytodellisuus. Luen seuraavasta runosta ulkonäkökeskeiseksi painottuvan somen vaikutuksia samalla, kun se laajenee mahdollisesti itsetutkiskeluksi ulkoisesta sisäiseksi:
Tallon digitaalisen niityn kukkia,
kävelen kohti terävyysaluetta
koko ajan rumentuen.
Pikseliaurinko välillä lämmittää, välillä polttaa, välillä jättää kylmäksi. Ehta kokoelma!
– –
Satu Manninen
Pikseliaurinko
Gummerus 2012
runoja
57 sivua.
Ostin kirjan alelaarista hävettävällä kahden euron hinnalla.
#runosunnuntai
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Uskon että tuo ’kuvatäyteinen sanapaiste’ pätee hyvinkin Manniseen. Hän on visuaalinen tyyppi, opiskellut kuvataiteita myös. Olen lukenut häneltä uudemman kokoelman, Nollakatu nolla. Se oli aika dramaattinen ja karukin, mutta pidin.
Riitta, kiitos kommentista. Runon ihme ja ilo on tuo, että kuvitus on niin yksilöllistä, yllättävää. Siitä löytyy puhuteltavaa ja pohdittavaa. Täytyy lukea lisää kuvalliselta kirjailijalta!
Olen lukenut Manniselta Sateeseen unohdettu saari ja Nollakatu nolla. Ensin mainittu on helpommin avautuva, kun taas Nollakatu nolla vaatii enemmän aikaa ja pohdiskelua. Kummastakin pidin kovasti ja aion lukea Mannisen muutkin kokoelmat ja tämän niiden joukossa. Sitten. Joskus.
Joskus sitten on sopiva aika tarttua kirjaan, kirjoihin. On niin paljon kiinnostavaa lukematonta. Minä puolestani päädyn Mannisen muihin kokoelmiin. Sitten. Joskus.
Paluuviite: Tuijatan #runo2018 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja