Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Antti Tuomainen jatkaa sujuvasanaisen jännityksen kirjoittamista. Pikku Siperia (Like 2018) asettuu Tuomais-janallani suosikkini Mies joka kuoli ja sitä seuranneen hitusen pakotetun Palm Beach Finlandin väliin. Syynä on se, että taas minäkertoja alkaa eläväisenä elää mielessäni selvitellen vaimoon liittyviä salaisuuksia (vrt. Mies joka kuoli) ja juoneen kytkeytyy räjähdyksiä, rikollisliigaa ja juonitteluja (vrt. Palm Beach Finland).

Romaani alkaa vetävästi tilanteesta, joka on tyystin kaikkien tilastojen perusteella mahdoton: kaaharin autoon iskee meteoriitti. Mutta sellaista elämässä tapahtuu, täysin odottamatonta. Taivaalta tippunut kimpale osoittautuu kallisarvoiseksi ja se alkaa kiinnostaa Jumalan selän takaisen kylän omaa ja ulkopuolista väkeä.

Jumalan selän takaa kurkkii minäkertoja, tämän itäsuomalaisen kyläkunnan pappi. Hän vartioi vapaaehtoisena kylämuseon meteoriittia, toimii sielunhoitajana ja kamppailee omantuntonsa kanssa. Etenkin vaimo vaivaa mieltä. Joel-papin elämä suistuu raiteiltaan niin meteoriittikisailun kuin henkilökohtaisen elämän vuoksi. Uskoa itseen, ihmisiin ja taivaalliseen johdatukseen koetellaan.

”Suuri suunnitelma on joka tapauksessa meille kaikille tuntematon. Selvää on vain se, että sellainen on olemassa. Se joko perustuu sattumaan ja on sen muovaama, eräänlainen kosminen rulettipöytä, tai sitten on olemassa sekä alku- että loppupiste ja kaikki niiden välillä on liikettä alusta loppua kohden ja liikkeen myötä kaikella on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Joko sattumalta tai johdatettuna, se toteutuu mikä toteutuu.”

Noin pappismies pohtii, mutta silti pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin. Kiinnostavinta romaanissa on minäkertojan pappius suhteessa ajatuksiin uskosta (epäilys) ja toimintatapoihin (oikeuden otto omiin käsiin). Hän on erehtyväinen, itseironinenkin. Ja miten suurta tai pientä on rakkaus? Mitä se kestää?

20180923_150424.jpg

Talvisen tuppukylän kuvaus vetoaa minuun. Pakkanen ja hiljainen taajama kaamosvalossa välittyvät kirjan sivuilta. Henkilötyypittely toimii myös, kuten myös kumarrukset komiikan puoleen. Elokuvallisuus tulee taas tästäkin Tuomais-kirjasta mieleen. Luvut loppuvat aina koukkuun, josta seuraava otos ja kohtaus voi ponnistaa.

Ongelmani on se, että olen lukijana liukunut hiljakseen dekkari- ja trillerigenren katvealueelle. Toimintaosuudet harvoin sytyttävät minua, nytkin koen niiden aikana lievää vaivaantuneisuutta. Pidän osaa Tuomaisen ratkaisuista melko kuluneina, eikä aviokriisin siemenkään ole ainutlaatuinen.

Vaan siitähän jännäreissä on usein kyse: on olemassa formu, johon mukaudutaan ja jonka reunoja kirjailija parhaassa tapauksessa omaperäisesti levittää. Muotti täytyy sietää, ja saan iloita, kun kirjailijan psykologinen ote voittaa rymistelyn. Tosikkouden torjumisesta annan lisäplussia. Huomaan ynnääväni Pikku Siperian viehätyslukuja: vie se minut selvästi positiivisen puolelle. Erikseen haluan mainita, että pidän loppukappaleesta, joka jättää kihlemöivän tunteen.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Like 2018
rikosromaani
166 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s