Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) on nimetty Eppu Normaalin biisin mukaan. Mitä se sitten meinaa? Viittaako se routasuomalaisuuteen, sellaiseen hieman karuun – kovin yleiseen, tunnistettavaan? Sellaiseen tunnemaaperään, joka roudan sulaessa möyrii ja pinnalle pulppuaa kuraa?

Taidan hakea nyt turhan koukeroisesti tietä vallan mainioon romaaniin. Pidän Vasantolan kirjasta paljon, se saa minut myös liikuttumaan. Ihan viimeisen luvun olisin jättänyt pois ja sitonut sukutarinan päätöksen toisin. Näin minä mietin, mutta otetaan nyt romaani vastaan tällaisena. No, millaisena?

En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pohjalaissuvusta neljässä polvessa. Matriarkka-Martan vaiheista aloitetaan 1930-luvulta. Martan poikia ja etenkin Tapiota lähennytään 1950-luvulta. Kolmas polvi on näinä meidän lähivuosina eniten esillä Martan tyttärentyttären Susannan johdolla, ja neljäs (ai niin, myös jo viides) polvi vilahtaa vielä vuonna 2029. Mutta tässä tuokiokuva vuodelta 2012:

”Vielä ei pimeydeltä näkynyt kuin muutama runko metsänreunassa. Kaikki muu upposi mustaan. Tasaista jatkuisi toistasataa kilometriä tai kauemmaskin, mutta Susanna jäi Seinäjoelle, aavojen maisemien, latojen, kilometrien päähän kantavien peltomaisemien keskelle. Seinäjoessa oli jo aavistus kaupunkia, muutama kerrostalo ja kauppakeskus, nepalilainen ravintolakin, mutta Peräseinäjoki oli ennallaan. Kirkko, Ville Ritolan urheiluhalli, Ville Ritolan mitalit ja Ville Ritolan pururata. Niin ja Johannan [siskon] kantapaikka Bar perätupa Cafe. Mumma ja mumman puolukkamaat.”

Turkasen paljon romaaniin saadaan mahtumaan sellaista, joka on sadoista kotimaisista suku- ja perhesuhderomaaneista luettua, ja silti Vasantola saa aikaiseksi suoraa JA monikerroksista proosaa, joka tuottaa elämyksellisen lukukokemuksen. Tämä on merkillistä siksikin, että perheessä sattuu ja tapahtuu tätä tuttua: lehtolapsia, pettämistä, sairauksia, alkoholismia, perheväkivaltaa, lasten kaltoinkohtelua, veljes- ja siskosriitoja, petoksia, itsemurhia, tappoja ja yhteiskunnallista luokkaretkeä. Siihen lisätään vielä nyky-Suomen turvapaikanhakudilemmaa ja rasismia. Ne näemmä tarvitaan peilaamaan Suomalaista yhteiskuntaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu, millainen ihminen on pahimmillaan ja parhaimmillaan kulttuurista riippumatta.

Tästä kaikesta huolimatta romaani ei ole sillisalaatti tai synkkyyden ylistys. Syynä onnistumiseen ovat kerronnan keinot. Aikatasojen ja näkökulmien vaihtelu raikastaa tekstin.

En palaa takaisin koskaan, luulen on siis sukuromaani ja kehitysromaani, hitusen ehkä aateromaani. Kolme polvea, järjestyksessä Martta, Tapio ja Susanna, ovat keskeiset henkilöt, joihin kiinnyn kirjan mittaan. He ovat ehdottomasti kirjan hyvikset, mutta taitavasti heissä on sellaisia säröjä, ettei heistä muodostu silkoista edustusmuotokuvaa. Heissä on tarmoa, tiukkuutta ja etenkin lämpöä, joka välittyy lukijaan, minuun. Siksi myötäelän. Ja voi näitä pohojalaasia mummoja! Ne ovat kaunokirjallisia kansallisaarteita. Tulee Tuurin Pohjanmaa ainakin mieleen. Muutaman yksioikoisen pahiksen luen kirjan kauneusvirheisiin.

Kuten jo mainitsin kirjassa on monia aihelmia. Jätän niiden pureskelun itse kullekin lukijalle. Mainitsen vain muutaman pistävän yksityiskohdan: Martan lihallisuuden ja kirjekokoelman, Susannan isävihkon ja eteenpäin elämisen sekä Tapanin rouhean kasvun miehenmalliksi ja vaimon enkelihörhöilyt. Huikea teemasynteesi on tilanne, jossa Martta pestään viimeiselle matkalleen.

Ja koska romaani on myös juoniromaani, juonen kasaamisesta kehkeytyy lukijalle loksahteleva palapeli. Joitain hiertäviä aukkoja jää, mutta keskeisten arvoitusten ratkominen palkitsee lukijan. Osin ratkaisut lisäävät surua henkilöiden kohtalosta mutta lisäävät iloa juonenkuljetustaidosta.

– –

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
romaani
231 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.