Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.