Alex Schulmanin kirja isovanhemmistaan ja itsestään on ollut kirjakevääni kohokohta. Polta nämä kirjeet (Nemo 2020) onnistuu olemaan kerronnallisesti koukuttava romaani avoimen omakohtaisuuden lisäksi, ja tarina isovanhempien puistattavasta suhteesta nävertää tunnetasolla.
Paljastan, miksi Schulmanin kirja Unohda minut (Nemo 2017) jäi aikoinaan lukematta, vaikka se oli ihan kunnon, perinteisenä kirjana hyllyssäni. Olin juuri silloin saanut yliannostuksen autofiktioita. Arvostan, että kirjailijat avaavat haavojaan ja siten tervehdyttävät lukijaa ja itseään, mutta välillä ”perheessäni on ollut virtahepoja ja muita loppuelämääni synkistäviä kammoeläimiä” -tyyppiset tarinat ankeuttavat kaunokirjallisuutena. Älköön kukaan lukeko tästä ylimielisyyttä traumatisoivia kotioloja kohtaan, ei, tarkoitan nimenomaan kaunokirjallista ilmaisua, joka usein jää aiheen jalkoihin. Pistin siis pari vuotta sitten Schulmanin kirjan lukemattomana kiertoon.
Hurahdukseni Schulmanin tämänvuotiseen kirjan käsittelytapaan, rakenteeseen ja kerrontaan johdatti minut tarttumaan kerran jo hylkäämääni kirjaan Alexin äidin alkoholismista ja poika-äiti-suhteesta. Kirjallisuutena ei Unohda minut samoin järisytä kuin Polta nämä kirjeet, vaikka rakenne on taitava ja kerronta konstailematonta. Mutta psykologisen tarkastelutavan tarkkuus vakuuttaa.
Siispä aiheesta, äidin alkoholismista. Schulmania selvemmin ei voi ilmaista sitä, miltä lapsesta vaikuttavat vanhemman pienetkin muutokset, jotka johtuvat humalasta. Ne herättävät lapsessa pelkoa ja turvattomuutta loppuiäksi, eikä lapsi saa tarvitsemaansa hyväksytyksi ja rakastettuna olemisen kokemusta, vaan hän pelkää ja kaipaa aikuisenakin lapsen lailla.
Kertoja kuvaa perheen vaikenemisen mekanismeja. Puheeksi ottamisen pelko välittyy, samoin se, mikä syyllisyyden taakka äidillä on ja miten jyrkästi hän sen torjuu. Siksi äidin laskuhumalahetkien ja myös viimeinen toive on: unohda minut. Siksi kirjan kansikuva koskettaa, sillä myös hyviä muistoja on.
Unohda minut -kirjan hienoja oivalluksia on aikuisen pojan muistojen lomittaminen äitikokemuksiin eri-ikäisenä. Siten näkyvät paljaana vauriot, joita vanhemman alkoholismi aiheuttaa.
”Makaan sängyssä 10-vuotiaana.
Makaan sängyssä 38-vuotiaana.
Paljon on tapahtunut, mutta tunne on täsmälleen sama.”
Pojan riippuvuus äidin mielialoista ja niiden varominen riipaisevat. Esimerkiksi kuvaukset humalaisen äidin tyhjästä katseesta, torjuvuudesta ja arvaamattomuudesta kylmäävät.
”Tuo katse.
Silmänvalkuaisia ei näy, katse on pimeä ja sumea, kuin jonkun toisen silmät kelluisivat äidin kasvoissa. Katse on ihmisen, johon ei saa kontaktia.
Näin sen ensimmäisen kerran ollessani viiden vanha.”
Lukijana huokaisen helpotuksesta, kun tiedän kertojan käyvän terapiassa – eli toivoa on terapian ja terapeuttisen kirjojen kirjoittamisen avulla. Hieman hämmästelen sitä, että tässä kirjassa on sama terapiaoivallus kuin kirjassa Polta nämä kirjeet. Myös äidin ja äidinisän suhteesta toistetaan kummassakin kirjassa sama äidin kauhea koulukokemus huoritteluineen.
Schulmanilla on ilmiömäinen taito fokusoida. Kertoja selostaa valitsemaansa aiheeseen ja henkilöihin zoomaten, tarkennus on tyystin niissä, muu jää viittaukseksi. Tässä kirjassa epätarkkoina kuvan reunoilla häälyvät isä, veljet, isovanhemmat ja Alexin oma perhe. Minulle jää arvoitukseksi esimerkiksi Alexin vaimo, Alexin vanhemmuus ja rooli aviomiehenä. Aika kiehtovasti kertoja siis säännöstelee ja rajaa.
Näin keväällä kirjailijan tv-haastattelun (Minun totuuteni, Yle), jossa hän kertoo kirjoittavansa seuraavaksi veljistään: muistojen eriytymisestä ja vieraantumisesta. Eli Schulmanien perheestä riittää kerrottavaksi. Ja eiköhän lähivuosina valmistu elokuva isovanhempien perhetragediasta.
Alex Schulman
Unohda minut
suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
autofiktio
122 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Muissa blogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Reader why did I marry him ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 