Elizabeth Strout: Voi William!

Aloittaessani Elizabeth Stroutin Voi William! -romaania (Tammi 2022) tunnen: voi tätä kirkasta, selkeää kerrontaa ja moniselitteistä sisältöä! Tämä on kolmas tapaaminen Lucy Bartonin seurassa, ja näissä Stroutin Barton-romaaneissa on ihan oma henkensä verrattuna muuhun lukemaani Stroutilta. Bartonit käsittelevät juurien järisyttävää merkitystä sekä ristiriitoja ajatuksissa ja teoissa.

”Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen.”

Romaanin kehyksenä toimivat Lucyn ensimmäisen aviomiehen Williamin äidin taustan yllätykset, jotka paljastuvat, kun mies on täyttänyt jo 70 vuotta ja äidin kuolemasta on vuosikymmeniä. Lucylla on hyvä suhde ex-mieheensä, joten hän seuraa selvittelyn vaiheet. Samalla hän pohtii avioliittoaan ja suhdettaan Williamiin, yhteisiin tyttäriin, anoppiinsa ja lapsuudenperheeseensä. 

Minäkertoja-Lucy palauttaa mieleen tapahtunutta, menneitä tilanteita ja keskustelukatkelmia. Mukana on havaintoja ja tulkintoja sekä sellaista, mihin hän ei haluaisi palata kuten ankea lapsuus, avioero ja edesmenneen, rakkaan David-aviomiehen muistelu.

Hienointa tässä kaikessa on se, miten tunteiden ja ihmissuhteiden arvaamattomuus heijastuu kirkaispintaisesta kerronnasta. Mikään ei oikeastaan ala eikä lopu, eikä synteesiä elämästä voi tehdä. Pohdintahenkeä lisäävät monet mutta-alkuiset virkkeet, jotka kiteyttävät elämäntotuuksia. Kerrontayhteydet varmistavat, etteivät ne tunnu kliseiltä, vaikkapa: ”Mutta kukapa todella tietää miltä toisesta tuntuu.”

”Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta – niin totta kuin pystyn muistamaan.”

Noin kertoja saa lukijan mukaan fiktion toteen, elämänkaltaisuuteen. Kertomus vanhenevasta Williamista on minulle pikemmin syväluotaus Lucyn elämännäkemykseen. Kertojahan siivilöi tarinointinsa itsensä kautta. Itsekeskeistä? Se on yksi romaanin kysymyksistä.

Minulle romaani tähdentää sitä, että kaikilla on kotitausta ja perhesuhteet ja niistä juontaa perustavanlaatuisia asioita. Lucy kokee karun kotiläävän lemun leviävän hänestä edelleen. Anopin salaisuus saa hänet miettimään samantyyppisten lähtökohtien merkitystä, sillä eri ihmisissä taustatekijät vaikuttavat eri tavoin.

Ja sitten kaiken keskellä kipuilee äitiys. Romaanin äitiyskuvausten ristiriitaisuus koskettaa minua: Williamin äiti, Lucyn äiti, Lucy äitinä, Lucyn tyttären halu äidiksi. Kiinnostavia ovat referoinnit Lucyn ja tytärten kommunikoinnista. Usein aikuiset tyttäret pulputtavat, Lucy sanoo lähinnä yhdentekevyyksiä väliin. Tapaamisissa on rituaalinsa, sekoitus etäisyyttä ja läheisyyttä, syyllisyyttä, huolta ja toivoa. Samastun:

”Mutta tuntui minusta oudolta ajatella että minun lapseni ovat – yhden sukupolven aikana – loitonneet niin kauas minusta ja siitä mistä minä olin kotoisin.”

”Kerron siitä teille selittääkseni, miten me jotenkin tiedämme, keitä olemme, vaikkemme tiedäkään.”  

Jälleen kerran Elizabeth Stroutin proosa lävistää suojukseni. Eleettömyys tavoittaa elämyksiä elämästä. Paljon on ristiriitaista, myös kertojaa kovertava yksinäisyyden, näkymättömyyden tunne, mikä kertoo lähinnä siitä, miten ihminen näkee itsensä toisin kuin muut – sokeita pisteitä itseen ja muihin riittää.

Lucyn voivottelu saattaa vähän käydä hermon päälle, mutta oivaltavaa se on, koska voivottelu ilmentää myötätuntoa myös siitä kohtaan, mikä ärsyttää, mitä ei ymmärrä eikä aina hyväksykään, sääliäkin. Lopputulema on ihmisenkokoinen mysteeri:

”Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme.”

•

Elizabeth Strout: Voi William!, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2022, 224 sivua. Sain kirjan kustantajalta.