Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.

Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”

Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.

Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.

”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”

Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”

Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.

Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.

”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”

Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.

Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”

”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”

Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.

Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.

•

Tove Ditlevsen: Aikuisuus, suomentanut Katriina Huttunen, S&S 2022, 116 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.