Kolme kertaa Annie Ernaux

Luin keskikesällä Annie Ernauxin Vuodet (Gummerus 2021) kovakantisena kirjana ja nyt elokuun kuumuutta tihkuvina iltoina verkkojulkaisuina muistelmat Äidistä ja Isästä. Kirjamuodossa jälkimmäiset ovat juuri ilmestyneet yhteisniteenä (Gummerus 2022).

Ernauxin vuosikymmenten takaiset tekstit ovat kenties alkaneet meillä kiinnostaa, koska suosittu ranskalainen nykykirjailija Édouard Louis pitää Ernauxia esikuvanaan. Muutenkin vanhat omelämäkerralliset kirjat vetävät nyt puoleensa kuten tanskalaisen Tove Ditlevensenin upea trilogia. Näitä kaikkia mainittuja yhdistää työläistausta ja perhetodellisuus, jossa kultturellit harrastukset tai ammatinvalinnat eivät ole asettuneet arvomaailman kärkisijoille.

”Hän aikoo, ja ahdistuu ja syyllistyy projektin viivästyessä, kirjoittaa naisesta joka on elänyt vuodesta 1940 tähän päivään, ja hän haluaisi, kaiketi Proustin vaikutuksesta, että tuo kokemus huokuisi tekstistä alusta alkaen, koska hän haluaa perustaa hankkeensa oikeasti koettuihin asioihin.”

Vuodet-kirjassa kertoja etäännyttää itseään siten, että kerronta kolmannessa persoonassa tarjoaa vaikutelman kaikkitietävästä kertojasta, joka tiirailee katonrajasta. Tällä kertojalla on selvästi nykytietoa, jonka valossa hän katselee menneitä.

Ernaux kuljettaa kutakuinkin kronologisesti elämäntaipaleellaan, mutta valokuva- tai videoklippiväläyksinä. Motoksi nostaisin kirjan viimeisen tekstifragmentin: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.” Niinpä muistelmateos kahlaa päähenkilön tyttöajat kauppiasperheen ainoana tyttärenä, luokkaretken porvarispiireihin ja opettajantyöhön. Samalla piirtyy suuntaviivoja ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja vasemmalle kallellaan kulkeneiden kulttuuripiirien toiminnasta.

Ernauxista – tai muistelmien päähenkilöstä – saa tarkkailijan vaikutelman. Tyyli ja kieli on hiottua ja tehokasta. Hän valottaa persoonallisella tyylillä mennyttä:

”Päivämäärän mukaan järjestetyistä, ruudulta katsotuissa kuvissa ja elokuvissa näkyi tilanteiden, maisemien ja ihmisten lisäksi uniikki ajan valo.”

Kotiväen karuus, köyhät lähtökohdat ja korkeakulttuuria karttavat arvostukset korostuvat Ernauxin lyhyissä muistelmakirjoissa Isästä ja Äidistä. Kummankin kirjoittaminen on käynnistynyt silloin, kun vanhemmat ovat kuolleet.

”Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetöntä. Kuin halkaistua rakkautta. (Isästä)

”Uusi elämä alkoi vuodesta 1940, äiti odottaa toista lasta. Minä synnyin syyskuussa. Nyt minusta tuntuu, että kirjoitan äidistäni synnyttääkseni vuorostani hänet.” (Äidistä)

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.” (Äidistä)

Ernaux porautuu kaunistelematta muistoihinsa ja havaintoihinsa. Verrattuna parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Vuodet-elämäkertaan ei isä ja äiti -muistelmissa peitellä persoonamuotovalinnoin henkilökohtaista, vaan minäkerronta vie suoraan privaattiin. Kerrassaan tietoista on kerronnan ja tyylin toteavuus ja epäsentimentaalisuus.

Suhteet vanhempiin ovat ihmiselle perustavanlaatuisia. Se on pohja, jolta ponnistaa. Ernaux tavallaan vaihtoi leiriä, ja voisi sanoa, että siihen hänellä oli lupa, sillä sekä isä että äiti halusivat hänelle parempaa kuin he itse olivat saaneet. Akateemisuus kuitenkin myös etäännytti tyttären vanhemmistaan. 

Ernaux näyttää proosallaan sellaista Ranskaa, jota korkeakulttuuri ei niin usein esittele, ja konkretisoi sukupolvien mittakaavassa, miten yhteiskunta on kehittynyt sadassa vuodessa ja miten erilaisia silti elinolot ovat eri luokissa ja paikoissa. Vaikka Ernauxin kirjat ovat muutaman vuosikymmenen takaa, en näe niissä mitään vanhentunutta. Suorasukaisesti samasta pamfeltoi Édouard Louis kirjassaan Kuka tappoi isäni.

Annie Ernaux: Vuodet, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2021 (ilmestynyt 2008), 215 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Annie Ernaux: Isästä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1983), 44 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Annie Ernaux: Äidistä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1987), 41 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

2 responses to “Kolme kertaa Annie Ernaux

  1. Anki

    Minulla jäi tuo Vuodet kesken, kun tuntui niin tylsältä… Nyt mietin että pitäisikö yrittää vielä uudelleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s