Kirjoitin Ann-Luise Bertellin Oma maa -romaanista näin: ”Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle.” Tuon toisto on paikallaan luettuani Ikävän jälkeen (Tammi 2022). Romaanin nimi on sopivasti monimerkityksellinen, mikä käy kirjan sisältöön. Tarkoittaako se tilannetta kaikkien epämiellyttävien tapahtumien jälkeen vai sen jälkeen, kun kaipaus loppuu? Kumpikin käy.
Kirjan kertoja, vanha Maria, muistelee mennyttä ja välillä viivähtää nykyisyydessä, jossa muistisairaan toden ja kuvitellun raja häviää. Esimerkiksi Dallas-sarjan J.R. käväisee useasti kertojan seurana. Kirjassa on siellä täällä lisäksi kirjeitä, jotka nekin selittävät mennyttä, sen isointa ikävää.
•
Romaani alkaa prologin jälkeen hurjalla kuvauksella Marian isän kuolemasta. Sen jälkeen kahden pienen lapsen äiti päätyy ikävään naimakauppaan, eikä Marian lapsuudessa ja nuoruudessa juuri valopilkkuja välky. Ensin Kanadaan muuttaa isoveli, sitten Maria, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja parinkymmenen vuoden jälkeen Maria muuttaa perheineen takaisin kotiin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.
Marian elämänkaareen kuuluva on tavallista tarina-ainesta kurjasta lapsuudesta sekä aikuiselämän virheistä ja murheista. Vanhempana häntä koskettaa merkittävä luopuminen. Raskaiden vaiheiden joukossa on joitain hippusia hullaannusta ja iloa. Varsinainen tarinan taika on kerrontatavassa, jossa hyrisee tietynlainen elämän hyväksyminen. Bertell on löytänyt kertojaäänen, jossa elämänmakuisuus ei muserra vaan valaisee.
Romaanin etu on myös sen tiiviys, sillä lavertelematon suurpiirteisyys monista asioista antaa lukijalle tilaa mahtua kertojan ytimeen. Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsiksi jo 2016, ja hyvä, että se julkaistiin suomeksi, sopivasti Oman maan kylkeen.
•
Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen, suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 155 sivua. Luin eKirjan BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 