Kuukausittainen arkisto:toukokuu 2022

Selkomukautukseni Minna Canthin novelleista

Hyvää kansainvälistä selkokielen päivää! Virallisesti sitä vietetään vuosittain 28.5., mutta tänä vuonna Suomessa juhlintaan on valittu arkipäivä, tämä maanantai 30.5.2022.

Päivä muistuttaa siitä, että iso osa väestöstä (noin 14 %:a) hyötyy yleiskieltä helpommasta kielestä. Selkokielellä julkaistaan muun muassa verkkosivuja, esitteitä, tiedotteita, kirjoja, tv- ja radiouutisia. Keskityn tänään kaunokirjallisuuteen. 

Olen kirjoittanut useita selkokirjoja, lisäksi olen mukauttanut muutaman kirjan selkokieliseksi. (Juttuni lopussa on listaus ja linkit selkotuotantooni.). Kirjoitan ja mukautan selkokirjoja, sillä pidän tärkeänä lukutaitoa ja kirjaelämyksiä. Selkokirja antaa mahdollisuuden päästä mukaan kirjalliseen kulttuuriin lukijoille, joille yleiskieli tai kaunokirjallinen ilmaisu muuten on liian vaikeaa tai lukija kaipaa lukutilanteeseen helpon kielen kirjaa.

Tällä viikolla ilmestyy mukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista (Laatusana 2022). Esittelen seuraavassa sitä.

Miksi Canthia kannattaa mukauttaa selkokielelle?

Minna Canth käsitteli tuotannossaan naisten asemaa, perhesuhteita ja monia yhteiskunnallisia teemoja. Nykylukijalle hänen tuotantonsa on sekä kurkistus menneeseen että peili tähän päivään. Toisaalta vanha kieli on osalle lukijoista vaikeaa, ja silloin lukijalta hämärtyy tekstin sisältö. Siinä syitä selkoistukseen.

Miksi selkomukautuksessa on kolme novellia?

Kolme novellia -kirjassa on novellit eri-ikäisistä naisista. Nämä novellit edustavat Canthin ajatusmaailmasta eri puolia. Ensimmäinen novelli on kevyt kuvaus tunteiden vallasta, keskimmäinen pureutuu tunnesuhteisiin ja sukupuoleen myös yhteiskunnan kannalta, ja viimeinen novelli on esimerkki Canthille tärkeistä perusarvoista.

Ystävät novellit on lyhyehkö kuvaus kahden tytön tiiviistä ystävyydestä. Canth kuvaa oivaltavasti sitä, miten tunteet vaihtelevat, kun rakkauteen tunkeutuu mustasukkaisuus ja muutos. Ystävien suhde välittyy näin:

Ystävät kertoivat toisilleen kaiken.

he olivat toisissaan kiinni.

Sydämestä sydämeen meni

tuhansia lankoja,

jotka yhdistivät heidät.”

Salakaria voi kutsua pitkäksi novelliksi tai pienoisromaaniksi. Siinä ajan aatteet näkyvät pariskunnan elämässä. Aviomies on aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun taas vaimo turhautuu kotona. Naisille on eri säännöt kuin miehille, ja Canth kertoo sen seurauksista.

Missä onni? kertoo lyhyesti arvojen muuttumisesta. Novelli paljastaa Canthin käsityksiä hyvästä elämästä.

Kolme novellia sopii selkokirjaksi: kirjan voi lukea osissa. Myös pitkä novelli Salakari on helppo lukea ja hahmottaa, koska se jakautuu lyhyisiin, otsikoituihin lukuihin.

Miksi Canth-kirja kannattaa lukea?

Selkokieli vaikuttaa siihen, että kirjaa on helppo lukea. Tilanteet ja tunnelma säilyvät, vaikka kieli on helppoa ja novellit ovat paljon lyhyempiä kuin Canthin alkuperäiset tekstit. Silti lukijat saavat elävän kokemuksen Canthin kirjoista ja vanhasta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjan lopussa on myös myös lyhyt tieto-osuus Canthista.

Uskon, että novellien naiset ja miehet herättävät tunteita ja ajatuksia. Heistä tunnistaa jotain tuttua, monia asioita voi ihmetellä, ja heistä herää kiinnostavia kysymyksiä. Lukija pääsee pohtimaan, mitä tarkoittavat ystävyys, rakkaus, perhe ja hyvä elämä.

Kirja sopii nuorille ja aikuisille. Lukija saattaa olla hidas tai tottumaton lukija, hänellä voi olla eri syistä vaikeuksia lukea tai hän haluaa nopean tutustumisen Canthiin. Kirja käy hyvin myös yläkouluun ja toiselle asteelle. Teen myös kustantajan sivuille tehtäväpaketin, joka sopii äidinkielen ja suomi toisena kielenä opettajien käyttöön.

Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala. Laatusana 2022. Laatusanan verkkokauppa, 15 euroa.

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia. Selkomukatus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022. Ilmestyy kesällä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Eeva Åkerbladin Huolenpitoja -kirjan nimi ja alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä (S&S 2022) houkuttavat heti spekuloimaan. Pääotsikko voi kertoa siitä, että joku pitää huolta, siis huolehtii hyvinvoinnista. Toisaalta se voi tarkoittaa, että jollain on huoli, huolia. Hyvin mahdollista, että kyse on kummastakin.

Alaotsikossa tarkentuu, että miljöön saa sijoittaa kylpylään. Runoproosa puolestaan kihelmöi kiinnostavasti. On siis kyse lyyristyyppisestä ilmaisusta, mutta usein yhdyssanan osat ovat toisinpäin, proosaruno. Ei, nyt mennään runo edellä: runoproosa.

Åkerblomin runokielen suorasanaisuus vaikuttaa siten, että tekstin lukeminen on sutjakkaa. Sanajärjestys on usein suora, virkkeet kohtuullisen lyhyitä. Rytmitys vaihtelee: välillä on proosanomaista kappalejakoa, välillä runoille ominaista auokkoista rivijaottelua.

Viilatuissa virkkeissä törmään odottamattomuuksiin. Näin runoilmaisuyllätykset ovat ilahduttavasti käytössä – tässä katkelmia sieltä täältä:

Epäonnistuminen valuu nilkkoja pitkin maahan, lakkaa minut kirjastosiiven lattiaan.”

”Lähden vasta, kun ammeen vesi on jäässä, kukilla sylissä uni.”

”Kokoan saippuakuplista vuoriston, taputan taivaalle haituvaa.”

Tämän kirjan runojen voima on sisäisten ja ulkoisten havaintojen vuoropuhelu, joista syntyy tunnelma, joka herkistää aistit nähdä, kuulla, tuntea iholla ja mielellä.

Runon puhuja vetäytyy kylpylään, irti arjesta ja sitä ennen tapahtuneesta. Kylpylän ja lähiympäristön kuvasto raamittaa sisäistä. Tunnen runojen puhujan läsnäolon ja toisen poissaolon. Siitä puhuja on pitänyt huolta, on ollut huolia. Ja sitten lopulta: ”Nyt äänen poissaolo on ääni itsessään.” Pääsin elämysmatkalle aistilliseen hyväksymisprosessiin.

Kirjassa on seitsemän osaa, joiden otsikot säväyttävät, esimerkiksi ”kun ottaa raskaasti, jossakin kevenee”. Minusta kirjan runoproosa tavoittaa hyvin mielentilan, jossa ihminen tarvitsee perspektiiviä koettuun, voimankeruuta ja näköalan aukaisun tulevaan. Siksi täytyy vetäytyä pitämään huolta. Saan mielleyhtymän Eeva Kilven runoon, jossa kehotetaan kohtelemaan itseään hyvin ja sanomaan itselleen kauniisti. Åkerblomin tekstissä kylpylässä muun muassa ”silitellään omaa nilkkaa” ja:

”Vaivun vesirajaan, tulen olemaan luonani aina.”

”Arvoisat asiakkaat nyt saa pehmentää, tuuli on kohta jo hellä. Jos teleprompteri antaa sanoja suuhusi, sylkäise ne ulos vähääkään maistettuasi.”

Oi, miten Åkerblomin kylpylä houkuttaa. 

”Kannattelen edelleen kaikenlaista, vaikken jaksaisi olla henkari.” 

Ja kyllä, tällainen lukija, joka on loman tarpeessa ja roikkunut heikkona henkarina raskaiden kokemuspalttoiden painamana, ottaa vastaan kirjan fiilistelyt, armollisuuden ja tuokiollisuuden. Kyllä, kiitos.

”Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.

Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S 2022, 108 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Menetykset kalvavat Anni Saastamoisen romaanissa Ja mutta että sitten (Gummerus 2022). Siinä tuli pitkälti kiteytettyä romaanin teema, jota käsitellään kahden kertojan näkökulmasta.

Luigi muuttaa ankeaan yksiöön 12 vuoden liiton päättymisen jälkeen. Väljähtäneen liiton loppuminen oli vääjäämätöntä, silti Luigi huomaa pohjan elämältä pettäneen. Laila puolestaan suree läheisen ystävän kuolemaa. Suru ei hellitä, vaikka kuolemasta on jo kolmisen vuotta.

Minäkertojat Laila ja Luigi vuorottelevat ja antavat lukijan odottaa, kohtaavatko he kirjassa lainkaan. Siitä en sen enempää paljasta. Tämä olkoon täky tuleville kirjan lukijoille.

Minusta on hyvä ratkaisu, että menetyksen seurauksia ja tunteita käsitellään eri näkökulmista. Murhe peittää alleen paljon, esimerkiksi työtä ei juuri kuvata, muuta arjen täytettä kyllä. Mutta ne tunteet, ne jäytävät, junnaavat, kiertävät kehää. Näin Luigi:

”En osaa erottaa kokemiani tunnetiloja toisistaan. Ne matavat pitkin minua ja syvälle minuun kuin rikkaruohot, saviseen maaperään luikerrellut juolavehnä, joka katalasti lisääntyy katkenneista juurten paloista. aina kun luulee käsitelleensä asian loppuun, sitä löytyykin lisää. Lisää pienestä unohtuneesta nysästä kasvanutta tunnetta, jonka tunnistamiseen tunnehortonomiset taitoni eivät riitä.”

Luigia kalvaa identiteettikysymys: kuka ja mitä on, millaista elämä on, kun pitkään tasaisen vakiintuneet kuviot, reitit ja tavat puuttuvat. Autius ja pysähtyneisyys välittyvät tekstistä.

Laila eristäytyy, ja suru pukeutuu vihaan, ja sitä Laila saa sytykkeitä ärhäköihin sivalluksin. Hoitokeinoina hän käyttää vaisua terapiaa ja rankkaa ryyppäämistä. Ystävän äkillinen kuolema on muuttanut myös tiiviin ystäväporukan dynamiikan, ja kukin suree tavallaan.

Mainitsin jo Marja-Leena Tiaisen romaanin Sydänystäväni Kirsti -tiivistyksessäni, että harvoin kirjoissa kuvataan, miten ystävän kuolema sysää raiteiltaan. Saastamoinen käsittelee siis samaa aihetta, nyt kolmekymppisen naisen näkökulmasta ja tekee Lailasta elävän, tiukan henkilöhahmon.

Menetystunteiden lisäksi oleellista on ystävyyden teema. Lailan välityksellä ystävyyden puutos ja muutos saa käsittelynsä. Luigilla on yksi ystävä, jonka merkityksellisyyden hän vähitellen ymmärtää.

Saastamoinen kuvaa kirjassaan yksinäisyyttä: kertojahenkilöiden arjen puuhia, pulmia ja pohdintoja kertyy sivuille paljon. Yksinolon kuvaus vie mietteeni Saastamoisen edelliseen, riemastuttavaan romaaniin Sirkka. Sirkasta johtuen odotukseni olivat kovat, ja ehkä siksi en saanut uutuusromaanista kunnon otetta. Saastamoisen kerronta ja lause ovat yhä jänteviä, silti koin paikoitellen tekstin liikkeen pysähtyvän. Aivan oikein, niin se saa tehdäkin, sillä Ja mutta että sitten pyrkiikin eri tunnelmiin kuin Sirkka.

Lukija asemoikoon siis itsensä kirjan omiin taajuuksiin, ja niiltä erotan surun säriseviä säveliä. Henkilöissä on paljon kiinnostavaa, ja vaihe vaiheelta romaanin tunnetutkielmamaisuus avautuu elämän eteenpäinmenon suuntaan. Romaani herättänee havahduttamaan, ettei arkipäiväinen rakkaus tai ystävyys saa olla itsestään selvää.

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten, Gummerus 2022, 122 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät

Kuuntelin Tone Schunnessonia Helsinki Lit -tapahtumassa. Hän osallistui etänä ja valkokangaslaajudessaan hallitsi tilaa. Kiinnostuin, välittyykö ilmeikäs läsnäolo myös hänen proosatekstistään.

Romaanin Päivät, päivät, päivät (Johnny Kniga 2022) minäkertoja Bibs vie keskelle päiviensä kaaosta, joka täytyy häpeän peittelystä ja kasvojen säilyttämistä. Haastattelussa Schunnesson kertoi kiinnostuneensa entisistä julkkiksista ja heidän sielunmaisemastaan kuuluisuuden jälkeen. Sellainen Bibs on, epätoivoinen entinen julkkis.

Sivuille vyöryy tilanteita, joissa entinen bloggaaja-, tositeevee- ja juontajahahmo Bibs on vieraantunut ns. tavallisesta elämästä. Enää eivät täyty kodin hyllyt ilmaisista tuotenäytteistä, kukkaro esiintymistilaisuuksien palkkioista eikä itsetunto tunnistetuksi tulemisesta. Kun Baby-miesystävä jättää ja taloustilanne on katastrofaalinen, Bibs käyttää vähiä keinojaan kostaa kaikille. Kehenköhän se osuu?

Romaanin yksi taso on mediamaailman muutos ja sen vaikutus mediatekijöihin. Mennyttä maailmaa ovat blogit ja tv, ja koko ajan tulee uutta muotoa tilalle. Some-amatööreillä ei ole alan koulutusta, he voivat nopeasti nousta suosion huipulle ja yhtä nopeasti pudota. Mitä jälkiä se jättää maailmanmenoon ja journalismiin? Ei juuri mitään muuta kuin lisää pintaa ja että päiväperhoja tulee toisten tilalle.

Päivät, päivät, päivät keskittyykin yksilökokemukseen. Tekstiin Bibsin tunteet, touhut ja kohtaamiset siirtyvät rouheasti ja tehokkaasti. Bibsillä ei ole mitään rajoja – mikä tahansa valhe käy, mikä tahansa hyväksikäyttö on ok. Mitä tahansa eritteitä valuu, mistä tahansa alhaisesta teosta voi muokata itselle sopivan version.

Ymmärrän tunkkaisen Bibsin raikastuksena perusnaiskuvaan. Tämä 39 vuotta täyttävä vapaaehtoisesti lapseton, vähän ylipainoinen groteski lapsinainen vailla tosia ihmissuhteita, taitoja tai tavoitteita on käypä päähahmo siinä kuin tuhansien kirjojen toisenlaiset ja toisenlaisista naiseuden seikoista kipuilevat naiset.

”Jotkut naiset eivät ole valoa joka palaa kiven läpi. Jotkut naiset ovat toisenlaista valoa, tavallista. Mutta en minä, pankaa minut kiven alle. Minä sulatan sen.”

Kirjailijan haastattelija Anna Laine kehotti Litissä tarttumaan kirjaan ja lupasi, että päähenkilöön viharakastuu. Se on ihan mahdollista, sillä Bibsin tragikoominen härskiys jotenkin ihastuttaa. Mutta silti lukemani sisältö jumahtaa. Okei, hurja hahmo kiinnostavasti kuvattuna muutaman päivän sekoilujaksossa. Selvä – vaan siinä kaikki. Ahmin bibsiydet kirjanmitassa, enkä pitempään olisi jaksanutkaan. 

Tovin mietin, mitähän Bibsille nyt kuuluisi. Uskon, että hän keksii konstit toistuvien ahdinkojen jatkumoon.

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät, suom. Katriina Huttunen, Johnny Kniga 2022, 155 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Helsinki Lit -kokemuksia kokosin tänne.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Mikkonen: Amelian luut

Kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Minna Mikkosta, joka kertoi romaanistaan Amelian luut (S&S 2022). Hän tiivisti kirjoittaneensa katoamisesta, ja teema kiehtoo häntä yhä. Kiinnostuin.

Kirjassa on neljä kiintopistettä, joista teemaa tutkitaan. Keskeisin on Amelia, jonka esikuva löytyy ilmailun historiasta, Amelia Earhart. Häntä kuvataan pakkolaskun jälkimainingeissa elämän traagiseen loppuun.

Amelian rakkaus lentämiseen ja elämänkaari maalataan levein vedoin. Silti naiskuvasta erottaa ääriviivat ja sävyjä. Hienoja kielimaalauksia sisältyy lentäjän kokemuksiin. Minua säväyttävät kohdat, joissa sanojen intiimiys ja katoavaisuus kuvataan: runojen tuhkaantuminen tulipalossa; muistikirjan tyhjyys ilman kynää. Mitä jäljelle jää?

”Kuivuus kesti vielä kaksi vuotta, sitten nousivat tulvat. Kun maa lainehti, Amelia lensi korkealla eikä ajatellut enää punaista lumisadetta eikä tulipaloa, mutta takkinsa rintataskussa hänellä oli pieni musta muistikirja täynnä hänen omia sanojaan, jotka katoaisivat vain jos hän katoaisi.”

Tiedämme: Amelian luita ei ole varmuudella tunnistettu.

Ehkä pala Amelian lentokonetta ajelehtii aikansa ja löytää paikkansa – ja löytäjä löytää paikkansa. Fiktiossahan se olisi mahdollista.

Kirjassa on hieno kohta, jossa Amelia pohtii omaa poikkeuksellisuuttaan ja nostaa kiinnostavammaksi kaikki ne (naiset), jotka jäävät huomaamatta. Ehkä siksi romaanissa on kolme muuta henkilöä, sellaisia henkilöitä, joiden sukupuolta tai elinaikaa ei korosteta tai edes määritellä.

Romaanin puutarhuri yrittää kasvattaa valkoista lunta aikana, jona lunta ei enää ole. Romaanissa vilahtaa myös kuvataiteilija, joka tutkii mustaa väriä ja mahdollisuutta sulautua siihen. Valkoinen ja musta, vastakkaiset, ovat myös värejä, joissa on kaikki. 

Tähän kohtaan on osuvaa mainita, että Amelian luut väreilee symboliikkaaLyyrinen ote heijastuu kielestä, ja joukossa on runon suuntaan kumartavia kohtia. Puutarhurin ja kuvataiteilijan osuuksissa pidän lumen ja mustan sanavariaatioluetteloista. Veden eri olomuodot luonnossa ja ihmisessä jylläävät.

Puutarhurin löytölapsi Routa sitoo romaanin osasia yhteen. Lukija saa vähitellen liimailla aluksi irrallisilta tuntuvia paloja. Selviä vinkkejä lukija ei saa vaan hän voi vapaasti päätellä ja tulkita.

Ilmastomuutos ja dystooppinen tumma tunnelma huokuu miljööstä, jossain määrin myös Amelian autiosaarella. Pitkälti tunnelmaa määrittää henkilöiden yksinäinen, eristynyt autius. Kukaan kuvatuista henkilöistä ei ole avoimessa yhteydessä muihin ihmisiin. Heidän täytyy selvitä eri syistä johtuvista eristäytymisen tiloista. Se tuo mukanaan klaustrofobista oloa. 

Kuvauksen kauneus ja tilanteiden kauheus risteilevät mielessäni, enkä aina löydä lukijana paikkaani. Siksi lukukokemus jää osin etäiseksi. Silti löydän kirjasta kiehtovaa salaperäisyyttä ja erilaisiin tulkintoihin houkuttelevia aukkoja.

Minna Mikkonen: Amelian luut, S&S 2022, 167 sivua eKirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Vinkkejä: Helsinki Lit 2022

Kevään Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma innostaa lukemaan käännöskirjoja. Ehdin lukemaan muutaman teoksen ennen tapahtumaa 13. – 14.5.2022, joten teen pikakatsauksen kirjakokemuksistani odottaessani kirjailijavieraita Bio Rexin lavalle.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suom. Aino Ahonen

Nelikymppisellä Idalla pitäisi olla kaikki hyvin, on ura ja varallisuutta. Siskolla on silti sellaista, mitä hänellä ei kuten mies ja muuta sellaista. Olen somepostauksissa kuvannut kirjaa: vuonolla vihertää sisarkateus. Pienoisromaani on sopiva muoto tälle tunnelmia ja tapahtumia tiivistävälle sukutarinalle.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suom. Kaijamari Sivill

En tiedä, mitä romaanilta odotin mutta paljon sain. Episodinen ja moniääninen Evariston romaani (Wsoy 2022) riemastuttaa kerronnallaan, joka antaa piut paut oikeinkirjoitukselle. Huomaan rivityksellään leikkivän tekstin viehättävän, mutta sitäkin suurempaa iloa aiheuttaa eläväinen henkilökuvaus. Isoja teemoja mahtuu romaaniin runsaasti. Ne koskevat yhteiskuntaa, rotua, sukupuolta ja tasa-arvoa mutta myös yksilökohtaisesti juuria ja mahdollisuuksia. Hieno, kevään ehdottomasti yksi hienoimmista lukukokemuksista.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus, suom. Laura Kulmala

Tätä romaania (S&S 2022) hallitsee aihe, joka kantaa ja ottaa kantaa. Saamelainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoo tosipohjaisista viharikoksista saamelaisia kohtaan. Pohjoisruotsalaiset sabotoivat, syrjivät ja uhkaavat saamelaisia ja porotaloutta, joka on saamelaisille kulttuurinen ja taloudellinen elinehto. Romaani näyttää myös saamelaisyhteisön ja yksittäisten perheiden jännitteet, todentaa kommunikointivaikeuksien ja yhteisöpaineiden seuraukset. Koskettava teema on se, mitä ristiriidat tai omaan kulttuuriin kohdistuvat uhat tekevät lapsen psyykelle ja vaikuttavat aikuisuuteen. Kerronnallisesti riisuttu teksti kiertää kikkailun, kaikki keskittyy aiheeseen, jota ei juuri ole käsitelty. Se on Ruotsin vuoden 2021 parhaan kirjan voima.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld

Kolmekymppisten naisten ystävyyttä käsitellään paljon chick lit -kirjoissa, ja silloin päähenkilöä on tukemassa pari bestistä. Osmanin romaanissa (Like 2922) seurataan kolmea erilaista naista, jotka esittävät ystävyyttä, mutta totuus on toinen ja kerronta kaukana likkalitteratuurista. Kunkin naisen näkökulmasta suhteet ovat monimutkaisia ja koko ajan mutkistuvat. Romaanista luen yhteiskunnallista ja psykologista ajankuvaa, ja suurimman vaikutuksen tekee maahanmuuttajuuden käsittely.

Nita Prose: Huonesiivooja, suom. Katariina Kallio

Dekkarityylisessä romaanissa (Bazar 2022) sosiaalisesti rajoittunut huonesiivooja löytää hotellisviitistä ruumiin ja joutuu epäillyksi. Moni asia on todellisuudessa toisin kuin minäkertoja on tajunnut, ja lukijalle tarjotaan pikku yllätyksiä loppuun asti. Päähenkilön persoonasta muodostuu viihteellisen jännärin käyttövoima. Etsin omaperäisyyksiä enkä niitä juuri löytänyt, mutta monet muut ovat eri mieltä: bestseller.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, suom. Laura Jänisniemi

Kaikki kunnia karujen kotiolojen ja häiriintyneen äitisuhteen kuvaukselle – Shuggie Bain (WSOY 2022) on tunnetusti Bookerin arvoinen. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo 1980-luvun glasgowlaisesta työläisperheen tavoista, sukupuoli- ja polviperinteistä. Nimihenkilö kasvaa lapsesta itselliseksi nuoreksi taustallaan tasapainoton alkoholistiäiti. Ja kaikesta rouheudestaan ja palkinnoistaan huolimatta jäin kummasti kirjan kyydistä – ehkä tällaista realistista perheproblematiikkaa olen nauttinut tällä erää yliannostuksen.

Colson Whithead: Harlem Shuffle, suom. Markku Päkkilä

Harlem Shuffle (Otava 2022) vie kaupungin sykkeeseen: ”New York oli joskus sellainen – kulman takana aukesi toisenlainen kaupunki kuin taikaiskusta.” Colson Whithead kuvaa letkeästi 1960-luvun harlemilaisen puolimaailmanmiehen Ray Carneyn keplottelua kunniallisena perheenisänä ja huonekalukauppiaana sekä kuuman ryöstötavaran välittäjänä. En päässyt täysillä romaanin imuun, mutta tunnistan kerronnasta kiinnostavaa, etenkin eri tapahtumien ja henkilöiden limittämistä. Kerronta on liukasta ja mukana on monia kiinnostavia sivuhahmoja, ja moneen luokkaan jaettu yhteiskunta tuli kirjassa eloisasti ilmaistua.

Kesken

Niklas Natt och Dagin romaani 1793 jäi aikanaan kesken, ei kirjan vuoksi vaan lukutilanteen. Pidän historiallisista romaaneista, ja rouhean karkeasti lähti kirja aikansa Tukholmaa ja kirjan päähenkilöä kuvaamaan. Sarja on ehtinyt jo kolmanteen osaan, 1795 (WSOY 2022), vaikken minä ole vielä päässyt edes ensimmäisen osan loppuun.

Varjokuningas on sekin historiallinen romaani, Maaza Mengisten kuvaus sota-aikaisesta Etiopiasta 1930-luvulta (suom. Aleksi Milonoff, Atena 2022). Mallikasta kuvausta, eloisaa kerrontaa – silti juutuin noin puoliväliin. Syynä taitaa taas olla latteasti: jostain syystä lukutilanne on tälle kirjalle nyt väärä.

Kaikkia Helsinki Litin kirjailijoita enkä kirjoja en tässä maininnut. Siis: kiinnostava kirjakeskusteluviikonvaihde odottaa!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Nita Prose: Huonesiivooja

Nita Prosen Huonesiivoojasta (Bazar 2022) voisin poimia heti kärkeen pääsanoman: myös tapahtumien keskipisteestä ja yhteiskunnallisesta asemasta syrjässä olevat näkevät, kokevat, ajattelevat ja tuntevat. Ai niin, mistä kirjassa on kyse? Yksinäinen, tunnontarkka, köyhä huonesiivooja-Molly löytää loistohotellin sviitistä kuolleen hotellivieraan eikä hotellissa, hotellivieraissa ja työntekijöissä olekaan kaikki asiat niin mallillaan kuin kulissit antaisivat ymmärtää.





Prose on lisännyt kunnolla kierroksia sivullisuuteen, sillä päähenkilö Mollyn sosiaaliset taidot ja kyky tulkita ilmeitä, fraaseja tai keskustelukäytäntöjä ovat puutteelliset. En lähde Mollyn vuorovaikutuspuutteita nyt tämän kummemmin diagnosoimaan. Niiden on tarkoitus herättää empatiaa mutta myös huvittaa lukijaa; osuvasti kirja esittää ydinkysymyksen, jonka Molly usein tarkistaa: nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun yksitotisen suora ja konkreettisesti asioita käsittelevä henkilö pistetään framille jännärissä tai muun lajin proosassa osoittamaan, että muiden outona pitämällä henkilöllä on sydäntä ja sielua. Valitettavasti en tällä kertaa kovin paljon innostu, vaikka Molly, hänen perhetaustansa ja elämänvaiheensa herättävätkin sympatiani.



Kirjaa markkeerataan menestysteokseksi, eikä sellainen lähtökohtaisesti minua karkota. Innostustani vähentää se, että kirjan keinot eivät ole mielestäni kovin tuoreet. Jännärin hyvikset ja pahikset erottuvat selvästi heti alkuunsa mustavalkoisina. Kaipasin siis lisää harmaan sävyjä henkilöihin ja tapahtumakulkuihin.

Kirja sopii kevytjännäriksi, jonkinmoiseksi cosy crimeksi ja hyvän mielen viihdevälipalaksi, vaan minun makuuni se heilahtaa jokusen kerran liikaa söpöstelyn puolelle. Uskon, että tästä kehkeytyy silti osuvalla castingilla viihdyttävä filmi.



Nita Prose: Huonesiivooja, suomentanut Katariina Kallio, Bazar 2022, 228 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kasvukausia – kertomuksia äitiydestä

Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:

”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”

Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.

Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila. 

Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!

Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.

”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin. 

Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.

Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.

Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)

Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Marie Aubert: Mikään ei voi olla paremmin

Pidän perhetarinoista ja tiiviistä kertomuksista. Sellaisen tarjoaa Marie Aubertin pienoisromaani Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus 2022). Kirjaa on kehuttu huumorin ja trillerin suuntaan kehittyvänä kuvauksena mökkiviikonlopusta.

Ida saapuu sukumökille norjalaisen vuonon rantaan. Mökillä ovat jo pikkusisko miehineen ja bonuslapsineen. Myöhemmin saapuu äiti miehensä kanssa, ja tarkoitus olisi viettää leppoisasti äidin 65-vuotispäivää.

Idaa painaa nelikymppisyys, miehettömyys ja lapsettomuus. Hän on perimmäisten kysymysten äärellä: mikä ja kuka hän on yksin. Moisessa mielentilassa kauna ja kateus purskahtelevat pintaa pieninä näykkimisinä siskolle ja sitten sitäkin suurempana möläytyksenä. Jotkut sanomiset saattavat pilata paljon.

Ida on kiinnostava kertoja siksi, että hän ei peitä ikävää luonnettaan. Siskonsa kanssa hän taantuu samoihin asetelmiin kuin lapsena, jolloin perhedynamiikka johti heidät kilpailemaan äidin huomiosta ja hyväksynnästä. Kilpailu jatkuu, kohteena kaikki liikkuva. 

”Ajattelen miten sisarukset aina tietävät, tietävät miten loukata toista, miltä askeleet kuulostavat öisessä talossa, tai mökin soratiellä.”

Lukija voi tehdä kerrotusta päätelmiä, miksi kumpikaan sisarus ei pääse irti käytöskaavoistaan. Siitä pidän. Samoin konstailemattomasta kerronnasta. Kompakti kertomus ei minussa herätä kuitenkaan sellaista riemastusta kuin esimerkiksi Nina Lykken romaanit. Pikemmin se on kirpeä välipala: virkistää hetken – sitten se on syöty.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suomentanut Aino Ahonen, Gummerus 2022, 80 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Elizabeth Strout: Voi William!

Aloittaessani Elizabeth Stroutin Voi William! -romaania (Tammi 2022) tunnen: voi tätä kirkasta, selkeää kerrontaa ja moniselitteistä sisältöä! Tämä on kolmas tapaaminen Lucy Bartonin seurassa, ja näissä Stroutin Barton-romaaneissa on ihan oma henkensä verrattuna muuhun lukemaani Stroutilta. Bartonit käsittelevät juurien järisyttävää merkitystä sekä ristiriitoja ajatuksissa ja teoissa.

”Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen.”

Romaanin kehyksenä toimivat Lucyn ensimmäisen aviomiehen Williamin äidin taustan yllätykset, jotka paljastuvat, kun mies on täyttänyt jo 70 vuotta ja äidin kuolemasta on vuosikymmeniä. Lucylla on hyvä suhde ex-mieheensä, joten hän seuraa selvittelyn vaiheet. Samalla hän pohtii avioliittoaan ja suhdettaan Williamiin, yhteisiin tyttäriin, anoppiinsa ja lapsuudenperheeseensä. 

Minäkertoja-Lucy palauttaa mieleen tapahtunutta, menneitä tilanteita ja keskustelukatkelmia. Mukana on havaintoja ja tulkintoja sekä sellaista, mihin hän ei haluaisi palata kuten ankea lapsuus, avioero ja edesmenneen, rakkaan David-aviomiehen muistelu.

Hienointa tässä kaikessa on se, miten tunteiden ja ihmissuhteiden arvaamattomuus heijastuu kirkaispintaisesta kerronnasta. Mikään ei oikeastaan ala eikä lopu, eikä synteesiä elämästä voi tehdä. Pohdintahenkeä lisäävät monet mutta-alkuiset virkkeet, jotka kiteyttävät elämäntotuuksia. Kerrontayhteydet varmistavat, etteivät ne tunnu kliseiltä, vaikkapa: ”Mutta kukapa todella tietää miltä toisesta tuntuu.”

”Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta – niin totta kuin pystyn muistamaan.”

Noin kertoja saa lukijan mukaan fiktion toteen, elämänkaltaisuuteen. Kertomus vanhenevasta Williamista on minulle pikemmin syväluotaus Lucyn elämännäkemykseen. Kertojahan siivilöi tarinointinsa itsensä kautta. Itsekeskeistä? Se on yksi romaanin kysymyksistä.

Minulle romaani tähdentää sitä, että kaikilla on kotitausta ja perhesuhteet ja niistä juontaa perustavanlaatuisia asioita. Lucy kokee karun kotiläävän lemun leviävän hänestä edelleen. Anopin salaisuus saa hänet miettimään samantyyppisten lähtökohtien merkitystä, sillä eri ihmisissä taustatekijät vaikuttavat eri tavoin.

Ja sitten kaiken keskellä kipuilee äitiys. Romaanin äitiyskuvausten ristiriitaisuus koskettaa minua: Williamin äiti, Lucyn äiti, Lucy äitinä, Lucyn tyttären halu äidiksi. Kiinnostavia ovat referoinnit Lucyn ja tytärten kommunikoinnista. Usein aikuiset tyttäret pulputtavat, Lucy sanoo lähinnä yhdentekevyyksiä väliin. Tapaamisissa on rituaalinsa, sekoitus etäisyyttä ja läheisyyttä, syyllisyyttä, huolta ja toivoa. Samastun:

”Mutta tuntui minusta oudolta ajatella että minun lapseni ovat – yhden sukupolven aikana – loitonneet niin kauas minusta ja siitä mistä minä olin kotoisin.”

”Kerron siitä teille selittääkseni, miten me jotenkin tiedämme, keitä olemme, vaikkemme tiedäkään.”  

Jälleen kerran Elizabeth Stroutin proosa lävistää suojukseni. Eleettömyys tavoittaa elämyksiä elämästä. Paljon on ristiriitaista, myös kertojaa kovertava yksinäisyyden, näkymättömyyden tunne, mikä kertoo lähinnä siitä, miten ihminen näkee itsensä toisin kuin muut – sokeita pisteitä itseen ja muihin riittää.

Lucyn voivottelu saattaa vähän käydä hermon päälle, mutta oivaltavaa se on, koska voivottelu ilmentää myötätuntoa myös siitä kohtaan, mikä ärsyttää, mitä ei ymmärrä eikä aina hyväksykään, sääliäkin. Lopputulema on ihmisenkokoinen mysteeri:

”Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme.”

Elizabeth Strout: Voi William!, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2022, 224 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

Luin ahmaisten elämäkerran Martti Suosalosta. En tunnusta faniuttani kohteeseen tai intohimoa elämäkertoihin, mutta kirjoittaja Johanna Venhon kirjat aina kiinnostavat. Viehätys tähän elämäkertaan syntyy kaiken yhdistelmästä: kerronta ja elämänkaareen limittyvät havainnot taiteesta ja elämästä.

Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022) sopii otsikoksi, sillä Suosalo täyttää tänä vuonna 60 vuotta mutta kokee päässeensä työssään vasta vauhtiin. Hän aikoo olla jotenkin näyttelijän työssä kiinni loppuun asti. Paraikaa on suunnitteilla hanke Sirkus Suosalo, joka toisi sirkusteltan sinne, missä ihmisiä on muutenkin. Teltta pykättäisiin pystyyn porukan kesken ja sitten siellä koettaisiin teatterin ja esitysten taikaa. Ja matka jatkuisi seuraavaan paikkaan.

”Näyttelijätyöhön vaikuttaa koko eletty elämä. Perhe, lapset, rakkaus. Ulkoiset olosuhteet.”

Kirja alkaa kauniilla Aleksis Kivi -runositaatilla. Suosalo ihailee Kiven kieltä, joten lainaus on paikallaan. Muuten kirja osuvasti jakautuu näytöksiin. Niissä Suosalon elämänvaiheet kerrotaan pääosin kronologisesti.

Lapsuus Oulussa ja Turussa välittyy elävästi kuten myös pikku-Martin tietynlainen perässähiihtäjyys ja mielikuvitusmaailmoihin vajoaminen. Nuorena taas Oulussa syttyy teatterikipinä, joka johtaa Helsinkiin ja teatterikouluun. Aikuiselämään sisältyvät näyttelijän vaihtuvat työt ja perhe.

Venho on valinnut Suosalon haastatteluista sopivasti työtä ja yksityistä, luontevasti niistä muodostuu minämuotoinen kerronta. (Voin vain kuvitella tehon, kun Suosalo itse lukee äänikirjaversion.) Kirjassa on myös haastatteluja tutuilta työstä ja yksityiselämästä, myös vaimon kertomaa. Suosalon eri puolia tulee esille mutta päätunnelma on: hieno, rakastettava mies.

”Me näyttelijät näyttämöllä olemme uni, jonka yleisön aivot tuottavat. Siitä teatterissa on kysymys.”

Turkan ajasta teatterikorkeakoulussa kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia ja paljon pohdintaa Turkan toimintatavoista. Ryhmäteatterin ja muiden produktioiden kuvaukset kiinnostavat, eikä haittaa, vaikken ole itse kaikkia nähnytkään.

Pitkin kirjaa selviää, että hetkessä elävä Suosalo paneutuu kuhunkin projektiin, harjoittelee niin pitsanteon kuin roolityön vaihe vaiheelta hioen. Teatteri- ja elokuvakatsojana minua sytyttävät etenkin kirjan kohdat, jossa näyttelijä avaa työskentelytapaansa ja teatterin merkitystä. Tietty mysteeri puetaan kirjassa elämyksellisesti sanoiksi.

”Oma tyylini on kehittynyt pikkuhiljaa matkan varrella omaksutuista elementeistä. Perusajatus on yksinkertainen: minun pitää luoda maailma. Minun täytyy tehdä se sellaiseksi, että se herättää katsojan mielikuvituksen. Esityksen ja mielikuvituksen yhtymisestä syntyy kaikki.”

”Siinä on suosioni avain. En ole koskaan kuvitellut muuta olevanikaan kuin yksi meistä.”

Suosalo-elämäkerta on miellyttävä lukukokemus. Mainittuja henkilöitä kohdellaan diskreetisti, ja elämänkaaren palaset loksahtelevat paikoilleen. Minäkerronta on suoraa ja pohtivaa. Jonkin verran toisto ja jokunen pieni hiomattomuus tökkäisee, mutta kerronta kulkee niin sutjakkaasti, ettei niihin tule mieleenkään kompastua. Yhden miehen elämänkokemus ja teatteritaiteen ylistys yhdistyvät.

”Ihmisillähän on valtava tarve kokea jotain suurempaa tässä ajassa, joka on täynnä järkeä ja rationaalista selittävyyttä. Ihmisillä on tarve hurmaantua. Elämä on absurdia, mieletöntä, usein hiuskarvan varassa, maapallo saattaa elää lopun aikojaan ja arki tuntua järjettömältä, mutta teatterissa ollaan kosketuksissa merkityksellisiin virtoihin, elävään hetkeen.”

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä, WSOY 2022, 428 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Eve Hietamies: Numeroruuhka

Näin vappuaikaan juhlitaan työtä ja iloitaan. Eve Hietamiehen sarja Pesosen perheestä on riemastuttanut aiemmin, joten voin odottaa taas hupia, mutta osoittautuu, että nyt on entistä enemmän myös kyse työn merkityksestä. Siispä sananen sarjan neljännestä osasta Numeroruuhka (Otava 2022).

Hietamies taitaa koomiset tilanteet, jotka syntyvät arjen kommelluksista ja kohtaamisista. Uutukaisessa on useita kohtia, joissa olen tikahtua nauruun. Mainittakoon sellainenkin tapaus, jossa Pesosen perheeseen saapuu poliisipartio. Siihen kulminoituu paljon sekalaisen perhetilanteen komiikkaa, joskin myös tragiikkaa.

Sillä nyt ei törkitä nauruhermoja pikkulapsiperheen kommelluksilla, vaan arki koettelee monelta suunnalta. Siitä syntyy draamaa ja tragiikkaa. Sarja on siis kertonut toimittaja Antti Pasasesta, joka jäi yksihuoltajaksi heti pojan syntymän jälkeen. Nyt Antti on uuden edessä.

Kirja käynnistyy Paavo-pojan 10-vuotispäivistä, enkä juonivetoisuuden vuoksi voi välttyä juonipaljastuksilta: Paavo on huolimaton koululainen, Pipo-koira koheltaa pöhkönä, isä sairastuu vakavasti ja olosuhteiden pakosta kuntoutuu Antin ja Paavon luona, työkaveri Peippo tarvitsee majapaikan, ex-vaimo puuhaa uusperhettä, Antin töissä on yyteet, miehen terveyskin reistailee ja seurustelu Ennin kanssa muistuttaa hiljaista asemasotaa. Aika paketti paineita kasautuu osaksi komediaa.

Hersyvien hetkien ohella Numeroruuhka täyttyy huolen ja uupumuksen rajatiloista. Antin vuosien murehtiminen kärjistyy nyt, kun kaikki mahdollinen kasautuu. Lukijalle ei jää epäselväksi Antin tunnetila, vaikka hän muilta sitä panttaakin. Väkevästi kirja kuvaa eritoten sitä, miltä työttömästä tuntuu, kun tuttu työkonteksti kontakteineen riistetään. Samaan aikaan lähisuhteet ovat vääjäämättömässä muutoksessa:

”Sillä se sattui, kun toinen alkoi hiipua silmissä ja toinen taas kasvaa sitä vauhtia, että kohta ala-aste olisi taputeltu loppuun. Kumpaakaan ei pystynyt pysäyttämään.”

Enni-suhde on kumman etäisesti kuvattu, vaan sopinee se muutenkin kriisiytyneeseen tilanteeseen ja Antin vaikeuksiin puhua ongelmistaan. Aika pitkäksi romaani on paisunut, mutta ymmärrän, että Antin ahdinko vaatii tilaa. Koko kirjan teema kiteytyy siihen, mitä mielessä tapahtuu, kun ihminen kokee: en kelpaa. Se on kipua, joka synnyttää muita negatiivisia tunteita, myös vihaa.

Hylätyksi ja ohitetuksi tulemisen kovat kokemukset kirpaisevat, ja siksi minua askarruttaa yksi toistuva juonijuonne. Paavo tapaa yhä leikkipuistosta tuttuja naisia mutta nyt koirapuistossa (mainio oivallus). Siellä yksi nainen on tasaisen aggressiivinen ja toinen nainen yleisen haukkumisen ja pilkan kohde. Silkka kiusaaminen tuntuu minusta häijyltä: tätä yhtä puistotuttua syrjitään säälittä, toistuvasti, muuttumattomasti. Myönnän silti, että naurahtelen minäkin Pinja-hörhön höpötyksille, vaikka tilanne hiertää – ja henkilöihin toisaalta suhtaudutaan siten, että kukin saa olla mikä on.

Eli joitain kirjan piirteitä pähkäilen. Haluan lopuksi todeta, että Hietamiehen irtonaisen liukas ilmaisutapa toimii taas hyvin. Vakavien sävyjen painotus on sekin paikallaan kuten myös satuttavien särmien hionta huumorihuomioilla ja toivon pilkkeillä.

Eve Hietamies: Numeroruuhka, Otava 2022, 468 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani