Minna Mikkonen: Amelian luut

Kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Minna Mikkosta, joka kertoi romaanistaan Amelian luut (S&S 2022). Hän tiivisti kirjoittaneensa katoamisesta, ja teema kiehtoo häntä yhä. Kiinnostuin.

Kirjassa on neljä kiintopistettä, joista teemaa tutkitaan. Keskeisin on Amelia, jonka esikuva löytyy ilmailun historiasta, Amelia Earhart. Häntä kuvataan pakkolaskun jälkimainingeissa elämän traagiseen loppuun.

Amelian rakkaus lentämiseen ja elämänkaari maalataan levein vedoin. Silti naiskuvasta erottaa ääriviivat ja sävyjä. Hienoja kielimaalauksia sisältyy lentäjän kokemuksiin. Minua säväyttävät kohdat, joissa sanojen intiimiys ja katoavaisuus kuvataan: runojen tuhkaantuminen tulipalossa; muistikirjan tyhjyys ilman kynää. Mitä jäljelle jää?

”Kuivuus kesti vielä kaksi vuotta, sitten nousivat tulvat. Kun maa lainehti, Amelia lensi korkealla eikä ajatellut enää punaista lumisadetta eikä tulipaloa, mutta takkinsa rintataskussa hänellä oli pieni musta muistikirja täynnä hänen omia sanojaan, jotka katoaisivat vain jos hän katoaisi.”

Tiedämme: Amelian luita ei ole varmuudella tunnistettu.

Ehkä pala Amelian lentokonetta ajelehtii aikansa ja löytää paikkansa – ja löytäjä löytää paikkansa. Fiktiossahan se olisi mahdollista.

Kirjassa on hieno kohta, jossa Amelia pohtii omaa poikkeuksellisuuttaan ja nostaa kiinnostavammaksi kaikki ne (naiset), jotka jäävät huomaamatta. Ehkä siksi romaanissa on kolme muuta henkilöä, sellaisia henkilöitä, joiden sukupuolta tai elinaikaa ei korosteta tai edes määritellä.

Romaanin puutarhuri yrittää kasvattaa valkoista lunta aikana, jona lunta ei enää ole. Romaanissa vilahtaa myös kuvataiteilija, joka tutkii mustaa väriä ja mahdollisuutta sulautua siihen. Valkoinen ja musta, vastakkaiset, ovat myös värejä, joissa on kaikki. 

Tähän kohtaan on osuvaa mainita, että Amelian luut väreilee symboliikkaaLyyrinen ote heijastuu kielestä, ja joukossa on runon suuntaan kumartavia kohtia. Puutarhurin ja kuvataiteilijan osuuksissa pidän lumen ja mustan sanavariaatioluetteloista. Veden eri olomuodot luonnossa ja ihmisessä jylläävät.

Puutarhurin löytölapsi Routa sitoo romaanin osasia yhteen. Lukija saa vähitellen liimailla aluksi irrallisilta tuntuvia paloja. Selviä vinkkejä lukija ei saa vaan hän voi vapaasti päätellä ja tulkita.

Ilmastomuutos ja dystooppinen tumma tunnelma huokuu miljööstä, jossain määrin myös Amelian autiosaarella. Pitkälti tunnelmaa määrittää henkilöiden yksinäinen, eristynyt autius. Kukaan kuvatuista henkilöistä ei ole avoimessa yhteydessä muihin ihmisiin. Heidän täytyy selvitä eri syistä johtuvista eristäytymisen tiloista. Se tuo mukanaan klaustrofobista oloa. 

Kuvauksen kauneus ja tilanteiden kauheus risteilevät mielessäni, enkä aina löydä lukijana paikkaani. Siksi lukukokemus jää osin etäiseksi. Silti löydän kirjasta kiehtovaa salaperäisyyttä ja erilaisiin tulkintoihin houkuttelevia aukkoja.

Minna Mikkonen: Amelian luut, S&S 2022, 167 sivua eKirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

2 responses to “Minna Mikkonen: Amelian luut

  1. Anki

    Tuo lyyrinen ote herätti kiinnostukseni. Yleensä pidän sellaisista kirjoista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s