Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

•

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.