Päivittäinen arkisto: 4 joulukuun, 2021

Pirkko Saisio: Passio

”- Minä haluaisin lahjoittaa pois tämän korun, mutta en voi.

Miksi ette?

Koska edes ette te pysty antamaan vastausta sille, onko tällä korulla kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne. Minulla ei ole oikeutta raskauttaa kenenkään elämää tällä korulla, tämä olkoon minun ristini, minun kannettavaksi tarkoitettu. Tämä käärme pilkkaa minua, ja ilmeisesti teitäkin, veli Abramo.”

Näin sanailee firenzeläinen ruhtinatar 1400-luvun lopussa, ja siitä lähtee liikkeelle jalokivin ja timantein koristeltu hyvän ja pahan tiedon puuta kuvaava kultakoru, joka muuttaa monta kertaa muotoaan, kunnes sen jäänne päätyy 1950-luvun Suomeen.

Pirkko Saision romaani Passio (Siltala 2021) sisältää seitsemisen romaania romaanissa. Kirja jakautuu paikannimin nimettyihin osiin, ja paikkojen lisäksi vaihtuu aika. Keski-Euroopan ja Helsingin lisäksi tarinat viivähtävät eri aikoina Venäjällä ja Virossa. Tarinoita yhdistää jossain muodossa korujäänteet, jotka eri ja yllättävin tavoin ilmaantuvat henkilöiden elämään. Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat saavat täten kimmeltävän seuraajan kotimaisessa kirjallisuudessa – tyystin omanlaisesti historiaa muovaavan teoksen.

Passio tarkoittaa sävellystä kristuksen kärsimyshistoriasta, ja monimuotoisia kärsimyksiä kirjan henkilöt kohtaavatkin. Lukija ei kärsi. Vaikka romaanin paksuus alun perin minua kauhistutti, kerronnan veto vei ahmimaan. Saision kerronta soljuu ilmeikkäänä, ja lyhyet kappaleet kirkastavat ajatusta, samalla jouduttavat lukemista.

Passio on elämys. Romaanin joka osa upottaa tilanteisiin sekä henkilöiden tunnemaailmaan ja vuorovaikutukseen. Koskaan ei voi etukäteen arvata, minkälainen kuvio on kyseessä. Käyn esimerkiksi krakovalaisen juutalaisperheen kosintakriisissä siinä kuin Katariina Suuren hovin liehittelyn liepeillä. Vaikutun, miten menevät myttyyn ihmisten haaveet ja kohtaamiset. Heittäydyn hetkiin, jolloin dialogi liittää minut henkilöiden vuorovaikutuksen vaihteleviin virityksiin.

Saisio sekoittaa realismia ja maagisuutta. Jos passio viittaa kärsimykseen, voi siitä johtaa sanasisältöä myös intohimoon. Ne näyttäytyvät romaanissa rakkautena, rahana ja aatteina. Moni henkilöistä ei usko ylösnousemukseen, silti erilaiset uskonkysymykset virtaavat heissä.

Minulle kirja kiteytyy moniääniseksi sävelmäksi elämästä, jossa ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle, vaikka jokainen sisältää ainutkertaisen, ainutlaatuisen tarinan. Ihmiset ja tarinat häviävät (tai häviäisivät ilman kirjallisuutta).

Ehkä eniten minussa kihelmöivät vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet, joita kirjan henkilöissä arvaamattomasti ilmenee. Ja se sama ihastuttaa kuvaustavassa, vaikkapa näin:

”Simeon-täti oli tullut apuun, ja tyhjää kangasta täyttämään hän oli ommellut tauluun laivan, joka näytti miesten kengältä.”

Kirjan mittaan tapaan eri aikojen köyhälistöä, porvarispiirejä ja aatelisia. Ainoa ympäristö, jossa ajatukseni harhailee, on Stalinin ajan vankileiri, mutta senkin ilmapiirin kuvauksen terävyys pitää minut hereillä. Tässä romaanissa Saisio velhona virittelee virkkeet valtaamaan pinnan ja pinnanalaiset. Koen samoin kuin yksi henkilö keväällä 1700-luvun Krakovassa ja toinen toisaalla paljon myöhemmin 1910-luvun Helsingissä (ja kyllä, olen kurkihullu):

”Tulisivat vaaleat yöt ja kottaraiset ja pääskyt ja kurjet, ja ne lensivät kohti pohjoista, kohti yhä vaaleampia öitä ja jättäisivät jälkeensä oudon kaipauksen, jossa olisi paljon melkein kirvelevää onnea.”

”Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.”

Tämän vuonna Finlandia-veikkailuni menivät metsään, vaan ihmekös tuo: virallinen kolmihenkinen raati oli omaa mieltään ja lopullinen diktaattori omaansa. Saamme kaikki pitää kantamme, vaikka vain yhdelle teokselle osui palkintotitteli. 

Nyt Passion luettuani en ihmettele sen paikkaa ehdokkaana, sillä täyteläinen tarinoinnin taituriteos valloitti myös minut. Historiallisen romaanin sekä seikkailevien tarinalinjojen ystävänä nautin, hykertelin, tulin yllätetyksi ja ravituksi. Hieno teos.

Pirkko Saisio

Passio

Siltala 2021

romaani

732 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani