Hyvää Kalevalan päivää 2022! Runous on muuttunut aikojen saatossa kertovasta, kalevalamittaisesta laulurunosta vapaaksi, moninaiseksi lyriikaksi. On se muuttunut sitenkin, että juhlatilaisuuksissa harvoin pakollisena ohjelmana on runonlausuntaa. Silti on säilynyt jotain: runon muoto sallii ilmaista havainnot ja tunteet tiivistyneesti, eikä pieni patetia haittaa.
Etenkin laululyriikka on ottanut selvästi paikan tunteiden tulkkina, ja seuraintalojuhlien runo-ohjelmanumeron sijasta lavarunous on viime vuosina tullut suosituksi. Minua hätkähdytti eduskunnan televisioitu kyselytunti 24.2.2022. Sitä leimasi järkytys Ukrainan sodasta. Jopa kaksi edustajaa puheenvuorossaan siteerasi tunteiden tulkkina runoa – vain siten edustajan tunne tuli kaikkine sävyineen selville.
•
Olenko siis julistamassa, että Pauliina Haasjoki jatkaa suomalaiskansallista runoperinnettä? En taida, mutta omaa linjaansa hän jatkaa – ja taivuttelee suomen kieltä taipuisasti runoon, joka vapaana vaihtelee proosanomaisuudesta säejakoiseen runokieleen.
Nausikaa (Otava 2022) ei pohjaudu Kalevalaan vaan antiikin Kreikan epiikkaan. Nausikaa-niminen nainen löysi asuinsaarensa rannalta haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja osaltaan avitti tämän jatkamaan reissuaan. Muitakin Nausikaa-esikuvia on kirjan lopussa mainittu, muun muassa japanilainen elokuva. Runossa voi yhdistyä eri mantereiden perinne, runoilijan yksityisyys, ajantasaisuus ja elämännäkemys.
”Tuulella on historia, tuuli ei puhalla
taivaan yläkulman aukosta…”
•
Nausikaa ei ole minulle helppo runoteos. Tieto esikuvanimestä ei auta minua tulkinnoissani, ja muutenkin haparoin monisanaisen ilmaisun kanssa. Siitä minulla ei ole epäselvyyttä, etteikö kirjassa olisi hienoa kielenkäyttöä, hiottua ilmaisua.
Ikiaikainen kuvasto muovautuu omanlaisekseen: tuuli, vesi ja maa hakevat paikkojaan, löytävät kosketuskohtia. Linnut lentävät, lunta sataa ja sulaa, kallio myötäilee kehoa ja puunrungoista löytyy yhteys. Taustalla humisevat valtatiet tai kaupungin kadut ja puistot, ja nykyhuoli ympäristöstä kohtaa kaiken yhteyden kaikkeen – ja muutoksen: ”tuulen, ruohon, kielen, kamppailun ja / muutoksen partikkelit / ja hänen otteensa kivestä, sammalesta, vuoresta: kuin liito-orava, puinen lintu, paperi”
•
Olen usein tunnustanut, että pidän lyhyistä runoista, havainnoista tuorein, vetoavin ilmaisuin. Haasjoen runot ovat pitkiä, ne paikoitellen jatkuvat sivulta toiselle. Sanoin, sisällöin ja sivuin runsas teos on haaste. Se ei estä vaikuttumasta esimerkiksi kirjan maisema- ja luontokuvauksista. Sivun 95 runon hienous hivelee: kauneus on – on minua olemassa tai ei.
Lisäksi minuun tekee vaikutuksen teoksen alkupuolella monin eri tavoin ilmaistu kehollisuus: ”Kämmen voi koko olennon puolesta koskettaa!” Siitä Haasjoki ilmaisee tehokkaasti:
”Silitettyäni Haltialassa puiden runoja ja suurta sammaleista kiveä ja tunnettuani suloista aistillista onnea mietin, mitä minulle tapahtuu: kehollinen yhteys on kaikkialla. En tunne yksinäisyyttä. – -.”
Kosketuksen merkityksellisyys jatkuu halki teoksen: ”ja kosketin, enkä ollut kosketettu”. Keholliset aistimukset korostuvat, samoin se, että ääripäiden välissä on vaihtoehtoja: ”sukeltakaa, puolisukeltakaa”.
•
Kirjan loppupuolella ihastelen samuuden tematiikkaa, kun Nausikaa kyselee, esimerkiksi:
”teidän kaltaisuuksienne porteista, teidän yhteyksistänne
saanko jo kulkea teissä muodostuvaa reittiä ja harjata,
ravistella, asetella teidät
vai vieläkö tarvitsette hätää”
Lukuajankohta tunkee mukaan, sillä hätä merkitsee minulle nyt sotaa. ”Vai vieläkö tarvitsemme hätää” – ydinkysymys tässä ajassa, jossa (koronasta ja ilmastokriisistä huolimatta) hyvinvointiin tuudittautunut eurooppalainen onkin sodassa. Runo: ”rauhoita, herätä”.
•
Pauliina Haasjoki: Nausikaa. Otava 2022, 116 s. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Itse vähän kaihdan nykyrunoutta, koska se vaikuttaa kovin vaikeaselkoiselta. Olen enemmän vanhemman runoutemme ystävä.
Uudessakin on monenlaista. Tässäkin hetkensä, hienoja ilmaisuja.