Aihearkisto: Lifestyle

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä HävitysIhmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Joulumuistoista bling-blingiin 2021

Jouluaika sysää minut muistelemaan ja muistamaan. Tässä muutamia takaumapalasia, jotka johtavat jutun lopun muistosormukseen. Kerron, mistä se on tehty.



Lapsuuteni jouluihin kuului kahden perheettömän setäni läsnäolo. Isäni veljien jouluseura oli huippukohta ja erikoisuus, sillä yövieraat olivat juhlallinen poikkeus tällaiselle vanhojen vanhempien ainoalle lapselle.



Toivo-setä oli lähisukuni äreä auktoriteetti, joka toi tuliaisina Tampereelta aina Wigrenin nakkeja. Ne olivat jouluaamun kirkkoreissun jälkeen harvinainen herkku rievän kera. Reino-setä puolestaan vastasi kirjallisesta sivistyksestäni, sillä hän hankki lahjaksi aina ikätasoon sopivan hittikirjan. Parhaita jouluhetkiä olivat pelottavan joulupukin käynnin jälkeen lukea aattoillan hämänränhyssyssä lahjakirjaa kuten Kun elefantti Kyösti postitädin ryösti, Eemelin metkut, Lohikäärmevuori tai Taru sormusten herrasta.

Äitini siskopuolen Elli-tädin ompelutaidoista sain myös iloita joululahjoina. Kippurahäntäinen possutyyny toimi mainiosti unileluna, ja monet hameet pysyivät pitkään arkikäytössä – sekin, jossa oli kasvunvaraa 3-vuotiaasta kymmenvuotiaaksi.

Aattoaamuisin koristelin kuusen muutamalla värikkäällä pallolla ja hopeanauhoilla, isä sijoitteli oksille kynttilät. Kuusen olimme hakeneet isän kanssa kotimetsästä; muutenkin metsässä vaeltelu oli meille yhteistä, mieluista ajanviettoa, ja kuljin usein mukana myös isän metsätöissä. Äidille joulu oli hermostuttava rasitus kaikkine ruoka- ja siivouspuuhineen. Hän hallitsi huushollia, eikä kukaan muu osannut mitään.



Jouluateria nautittiin aattoillan saunan jälkeen. Samalla kuuntelimme radio-ohjelmaa, jossa haastateltiin hautausmaalla läheisiään muistelevia. Joka kerta äiti alkoi itkeä – joulustressaantuneena omia edesmenneitään ikävöiden. Isä, Toivo, Reino ja minä lapoimme suihimme kiusaantuneina jouluruokia.

En enää ihmettele äidin jouluherkistymistä. Ymmärrän sen nyt erittäin hyvin, ja muistan lämmöllä vaatimattomia mutta rauhallisia ja turvallisia lapsuusjouluja. Elli, Toivo, Reino, isä ja äiti ovat nyt heitä, joita hautausmaalla ajattelen, joille sytytän kynttilät. Viimeisimpänä heistä kuoli äitini elokuussa. Minä olen jäljellä muistamassa.





Äitini kuoleman jälkeen kokosin syksyllä jäämistön kultakoruja. Elli-tädiltä olin saanut jo vuosikymmeniä sitten perinnöksi pari korua. Toivo-sedältä jäi muistosormus, johon oli sulatettu hänen vihkisormuksensa ja sormukset vaimolta, joka traagisesti kuoli kohdunulkoiseen raskauteen jo 1950-luvun alussa. Lisäksi äidin ja hänen perimistään sormuksista sekä parista minun pieneksi jääneestä sormuksesta kokosin yhdistelmän, josta saattoi syntyä vanhasta uutta ja vihreää.



Hyvinkääläinen kultaseppä Sormusten herra teki minulle muistosormuksen, jossa yhdistyvät edesmenneet läheiseni ja nykyhetkeni. Sormuksen kulta on peräisin perintökoruista ja kaksi pientä timanttia sormuksesta, jonka sain vanhemmiltani täysi-ikäisyyden kunniaksi.

Uudessa muistosormuksessani on myös muutakin kuin edesmennyttä: kaksi timanttia mieheni antamista sormuksista 1990-luvulta saa edustaa kahta rakasta poikaamme, jotka syntyivät silloin – ja jatkavat nyt omaa aikuiselämäänsä. Lisäksi kolme vihreää kiveä muistuttaa minua kotimetsästäni. Luku kolme on myös kansanperinteen pyhä luku.

Lopputulos on Sormusten herran ammattitaidon seurausta. Ja kyllä, valitsin kultasepän nimen perusteella, tietysti kirjallisten intressieni mukaan – ja valinta osui oikeaan.



Bling-bling on elämän kaunista turhuutta, mutta joskus se voi sisältää pintaa syvempää kuten minulle yksi sormus, jossa kimaltelee monen läheisen merkitys. Se on pitkälti kierrätetty ja pitkäkestoinen joululahja itselle. Sallittakoon kovan vuoden 2021 jouluna tällainen patetiaa lähenevä fiilistely. Muistot kultaavat.

Siispä kaikille: hyvien, haikeiden ja lämpimien tunteiden joulua!

4 kommenttia

Kategoria(t): Lifestyle, omat, Sekalaista

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).

Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.

Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:

”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”

Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.

Kävelykirjapiiri Malminkartanon täyttömäellä 23.9.2021.

On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:

”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”

Kirsi Ranin

Lukupiiri

Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Nemo 2021

tietokirja, lifestyle-kirje

220 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lifestyle, Tietokirja

Satu Rämö: Talo maailma reunalla

Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on ollut heinäkuussa pääkaupunkiseudun kirjastoissa varatuimpien tietokirjojen joukossa. Eli lukijoita kiinnostaa mukava jutustelukirja, joissa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tapahtumat, tiedot ja kokemukset meille eksoottisesta asuinseudusta sekä matkustelu.

Koronasulun matkanälkään jutut Islannista tuntuvat houkuttelevilta. Itse fiilistelen muistoja Reykjavikista lähiympäristöineen, jonne reissaamisesta ei ole kuin kaksi vuotta – silti matkailuni tuntuu olevan kuin toisesta elämästä. Pohjustin muuten silloin kohdetuntemustani lukemalla Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina.

Koin Islanti-matkallani kesäisen hienot maisemat turisteille tarjotusta Kultaisesta kierroksesta. Nyt vaikuttaa väkevästi siltä, että ne kalpenevat Islannin Länsivuonon alueeseen verrattuna. Rämö kuvailee uutuuskirjassaan Länsivuonon karunkomeaa ympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelun elämyksiä.

Jos sää puhuttaa täällä Suomessa, se määrittelee paljon myös Islannissa. Kirjan suosikkijuttujani ovat kuvaukset lumimyrskyn peittämästä talosta ja matkasta saarelle, jossa tuuli ja sade piiskasivat olan takaa. Ja kaikella rakkaudella:

”Islannissa on sellainen sanonta, että jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia. Minulla on sanontaan pieni henkilökohtainen lisäys. Jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia, niin se on entistä hirveämpi.”

Kirjan punainen lanka on Rämön muutto Länsivuonon pieneen kylään, josta perhe ostaa oman talon. Kiinnostavia ovat jutut islantilaisesta mentaliteetista ja toimintatavoista. Mieleeni jäävät kohdat juorujen lennokkuudesta sekä pienen maan edusta ja haitasta tuntea aina joku yhteinen tuttu. Ja kiehtovia ovat menninkäistarinat, joista ei ota selvää, uskovatko islantilaiset niitä tosissaan.

Hienosti Rämö päättää kirjan pohdintaan elämänmuutoksesta, jossa asuinpaikan vaihto on muutos vaatimattomimmasta päästä, kun sitä vertaa monen muun traagisiin elämäntapahtumiin. Mutta silti Rämön perhetapahtumat ja päätökset kiinnostavat monia – ja herättävät ihastusta: joku se uskaltaa ja osaa brändätä elämäntapansa.

Luin Rämön kirjaa sykäyksittäin pitkin kesää. Lukutyyli sopii kirjaan, sillä sen luvut ovat itsenäisiä juttuja, joiden väliin voi hyvin jättää lukutaukoja. Tyylissä tunnistan journalistista tempoa, ja kerronta sujuu sutjakkaasti. Ehkä kirjaan on siirtynyt Rämön blogin tyyliä. Siispä sain mukavan välipalakirjakokemuksen.

Satu Rämö

Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

WSOY 2021

tieto-, matka- ja lifestyle-kirja

179 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita kirjasta bloganneita mm. Hemuli ja Kirjakaapin kummitus.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Lifestyle, Matkakirja

Kesäni 2021 kulttuurikohteita

Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.

Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.

Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu. 

Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.

Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.

Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)

Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri Tuorin Posing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.

Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.

En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.

Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.

Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.

Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Taide