Jouluaika sysää minut muistelemaan ja muistamaan. Tässä muutamia takaumapalasia, jotka johtavat jutun lopun muistosormukseen. Kerron, mistä se on tehty.
•
Lapsuuteni jouluihin kuului kahden perheettömän setäni läsnäolo. Isäni veljien jouluseura oli huippukohta ja erikoisuus, sillä yövieraat olivat juhlallinen poikkeus tällaiselle vanhojen vanhempien ainoalle lapselle.
Toivo-setä oli lähisukuni äreä auktoriteetti, joka toi tuliaisina Tampereelta aina Wigrenin nakkeja. Ne olivat jouluaamun kirkkoreissun jälkeen harvinainen herkku rievän kera. Reino-setä puolestaan vastasi kirjallisesta sivistyksestäni, sillä hän hankki lahjaksi aina ikätasoon sopivan hittikirjan. Parhaita jouluhetkiä olivat pelottavan joulupukin käynnin jälkeen lukea aattoillan hämänränhyssyssä lahjakirjaa kuten Kun elefantti Kyösti postitädin ryösti, Eemelin metkut, Lohikäärmevuori tai Taru sormusten herrasta.
Äitini siskopuolen Elli-tädin ompelutaidoista sain myös iloita joululahjoina. Kippurahäntäinen possutyyny toimi mainiosti unileluna, ja monet hameet pysyivät pitkään arkikäytössä – sekin, jossa oli kasvunvaraa 3-vuotiaasta kymmenvuotiaaksi.
Aattoaamuisin koristelin kuusen muutamalla värikkäällä pallolla ja hopeanauhoilla, isä sijoitteli oksille kynttilät. Kuusen olimme hakeneet isän kanssa kotimetsästä; muutenkin metsässä vaeltelu oli meille yhteistä, mieluista ajanviettoa, ja kuljin usein mukana myös isän metsätöissä. Äidille joulu oli hermostuttava rasitus kaikkine ruoka- ja siivouspuuhineen. Hän hallitsi huushollia, eikä kukaan muu osannut mitään.
•
Jouluateria nautittiin aattoillan saunan jälkeen. Samalla kuuntelimme radio-ohjelmaa, jossa haastateltiin hautausmaalla läheisiään muistelevia. Joka kerta äiti alkoi itkeä – joulustressaantuneena omia edesmenneitään ikävöiden. Isä, Toivo, Reino ja minä lapoimme suihimme kiusaantuneina jouluruokia.
En enää ihmettele äidin jouluherkistymistä. Ymmärrän sen nyt erittäin hyvin, ja muistan lämmöllä vaatimattomia mutta rauhallisia ja turvallisia lapsuusjouluja. Elli, Toivo, Reino, isä ja äiti ovat nyt heitä, joita hautausmaalla ajattelen, joille sytytän kynttilät. Viimeisimpänä heistä kuoli äitini elokuussa. Minä olen jäljellä muistamassa.
•
Äitini kuoleman jälkeen kokosin syksyllä jäämistön kultakoruja. Elli-tädiltä olin saanut jo vuosikymmeniä sitten perinnöksi pari korua. Toivo-sedältä jäi muistosormus, johon oli sulatettu hänen vihkisormuksensa ja sormukset vaimolta, joka traagisesti kuoli kohdunulkoiseen raskauteen jo 1950-luvun alussa. Lisäksi äidin ja hänen perimistään sormuksista sekä parista minun pieneksi jääneestä sormuksesta kokosin yhdistelmän, josta saattoi syntyä vanhasta uutta ja vihreää.
Hyvinkääläinen kultaseppä Sormusten herra teki minulle muistosormuksen, jossa yhdistyvät edesmenneet läheiseni ja nykyhetkeni. Sormuksen kulta on peräisin perintökoruista ja kaksi pientä timanttia sormuksesta, jonka sain vanhemmiltani täysi-ikäisyyden kunniaksi.
Uudessa muistosormuksessani on myös muutakin kuin edesmennyttä: kaksi timanttia mieheni antamista sormuksista 1990-luvulta saa edustaa kahta rakasta poikaamme, jotka syntyivät silloin – ja jatkavat nyt omaa aikuiselämäänsä. Lisäksi kolme vihreää kiveä muistuttaa minua kotimetsästäni. Luku kolme on myös kansanperinteen pyhä luku.
Lopputulos on Sormusten herran ammattitaidon seurausta. Ja kyllä, valitsin kultasepän nimen perusteella, tietysti kirjallisten intressieni mukaan – ja valinta osui oikeaan.
•
Bling-bling on elämän kaunista turhuutta, mutta joskus se voi sisältää pintaa syvempää kuten minulle yksi sormus, jossa kimaltelee monen läheisen merkitys. Se on pitkälti kierrätetty ja pitkäkestoinen joululahja itselle. Sallittakoon kovan vuoden 2021 jouluna tällainen patetiaa lähenevä fiilistely. Muistot kultaavat.
Siispä kaikille: hyvien, haikeiden ja lämpimien tunteiden joulua!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Voi miten ihana sormus, niin ulkonäöltään kuin ajatukseltaan! En edes tiennyt, että moisen teettäminen on mahdollista.
Oikein hyvää joulua sinulle!
Anki, kiitos. Some-virrassa osui sattumalta Sormusten herra, ja siitä ajatus syttyi. Olen ostanut läheisten kuoleman jälkeen kunkin kunniaksi kotiini grafiikkaa, mutta äitini ei taiteesta piitannut. Nopeasti oivalsin, että koru olisi äidin poismenon jälkeen oikea muisto – ja siitä ajatus eskaloitui sekä merkitys laajeni.
Kaunis ja koskettava kirjoitus joulumuistoistasi, joululla on monet kasvot! Ehdottomasti se on myös muistojen aikaa aina kauas lapsuuden jouluihin omine osin pysyvine traditioineen aina tähän päivään jo useammassa polvessa. Muistosormus on oiva idea, tapauksessasi tyylikkästi toteuttu.
Kannetaan niitä hyviä ja rakkaita muistoja mukanamme aina ja annetaan joulun taikoa ne esiin, ne kantavat ja ovat näin kokemuslisien kertyessä yhä huomattavampi voimavara elämässä.
Mainiota vuoden loppuaikaa ja sitten uuden vuoden myötä rintamasuunta eteenpäin kohti uusia seikkailuja, kokemuksia ja lukutuokioita!!
Kiitos kommentistasi ja juttuuni paneutumisesta! Joulu herkistää, ja kyllä muukin aika mukanaan kantaa muistoja. Joulu antaa tilaa niihin paneutua, ja hyvä niin. Hienosti viet rintamasuunnan eteenpäin! Toivon valoisaa uutta vuotta, elämyksellisiä kokemuksia elämän ja kirjojen parissa!