Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2015

Kalevala 180 vuotta ja Pohjan akka

Hyvää Kalevalan päivää! Juhlakalu on jo 180-vuotias. Pääfiestaa Finlandia-talossa juontavat Duudsonit, ja ohjelmassa on räppiä. Kansallisen korkeakulttuuristatuksen saanut Kalevala on aikojen saatossa pysynyt sellaisenaan, mutta yhteiskunta sen ympärillä on muuttunut ja kulttuuri moniäänistynyt.

Kalevala on ollut sytykkeenä eri aikojen taiteen tekijöille Gallen-Kallelasta Kotiteollisuuteen. Viimeisimpiä mieleeni tulevia kansanrunomytologialähtöisiä teoksia on Jenna Kostetin Lautturi, nuorten aikuisten spefi-romaani, joka sai vuoden 2014 Blogistania kuopus -palkinnon. Alkuvuodesta on ilmestynyt Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Louhesta on kyse myös muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa: alkuvuoden automatkat vietin Seija Vilénin Pohjan akka -romaanin äänikirjaversion kanssa (Avain 2012).
pohjan akka
Vilénin romaanissa on onnistuneesti varioitu Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja Louhen näkökulmasta. Muinaista mytologiamaailmaa tarkastellaan pitkälti naisvinkkelistä, joten Louhesta, Kyllikistä ja Tytistä tongitaan uusia puolia. Päähenkilö Louhi on näistä täyteläisimmin tavoitettu. Äijät jäävät statisteiksi omiin mehuihinsa muhimaan – aika vietävissä moni ukko näyttää olevan.

Yllätyn siitä, miten mutkattomasti Kalevala-kieli istuu kokonaisuuteen. Ehkä äänikirjamuoto sopii siihen – en voi nyt arvoida, miten se luettuna limittyy kokonaisuuteen. Romaani on silti pääosin selkeää suorasanaista proosaa, vain välillä kalevalaispoljentoinen kerronta vie menneeseen aikatasoon.

Milloin aloin vastata kysymyksiin ajatuksillani?

Rinnakkaistodellisuus Kalevala-aikoina vai dementiamaailma? Romaanin kerrontatasoina vuorottelevat muistisairaan rouva Pohjan tämänpäiväinen hoitolaitostodellisuus ja kyseisen rouvan harhailevat mielenmatkat Kalevalan kankahille. Hoitolaitoksessa poukkoilevat myös rouvan vävy ja yksi kirjailijanplanttu. Välillä piipahdetaan näiden miesten ajatuksissa ja elämänpulmissa. Tämä hieman hajottaa kokonaisuutta ja pitkittää tarinaa turhaan, hitusen ehkä fokuskin hukkuu (ainakin äänikirjan kuuntelijalta). Hoitolaitosarjen kuvaus on mielestäni osuvaa: se iskee hoitajien ja hoidettavien toteen.

On kulttuurinen elonmerkki, että muinainen mytologiamme saa yhä vain uustulkintoja. Pohjan akka ei minua villinnyt, mutta sopi se kansalliseepoksen juhlavuoden käynnistykseen – se tarjosi arjen toimintaa helpottavaa ajanvietettä, sopivasti myös ajatusaskartelua. Eläköön Kalevala muodossa jos toisessa!

Voit vaikka testata, ketä hahmoa muistutat (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305931821323). Täällä puhuu Väinämöinen.

Lukulamppu on puolestaan koonnut Kalevala-aiheisia kirjoja.

— –
Seija Vilén
Pohjan akka
Avain 2012
äänikirja, noin 6 tuntia
Lainasin äänitteen lähikirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Jari Nissinen: Paha mieli

paha_mieli-600x859Ei riitä Jesselle ”kyllä minä niin mieleni pahoitin” -tyylinen voivottelu. Jessellä on tosi paha mieli: tunnekylmä, kyyninen ja sadistinen. Jari Nissinen ei Paha mieli -romaanissa (Like 2015) valaise pahuuden ydintä, siihen vajotaan.

Jesse on minäkertoja. Hän on ammatiltaan näyttelijä ja puuhailee menestyneesti erilaisissa tuotannoissa. Aika pian lukijalle käy selväksi, että kertoja näyttelee itseään tai jotain, hän on ylä- ja ulkopuolelta tarkkaileva ja laskelmoiva oman itsensä epäjumala. Välillä teksti paljastaa, miten hajalla minä on: ”Minä tunnen, että Jesse ei ole tyytyväinen.” Jesse-nimi voi vihjata jumaliseen esikuvaan, mutta tämä Jesse on varsinainen pimeyden ruhtinas. Syyt moiseen eivät selviä, vain seuraukset.

Romaani alkaa tutustumisella päähenkilöön: hän esittää hyiseen tapaan rakastunutta, hengailua tuttavapiirissä ja uran rakentamista. Vähitellen päädytään käänteeseen, jossa Jessen oikea karva on paljastua. Sen perään romaanin loppu on trilleripiirteitä tihkuvaa hulluutta.

Eihän tunteisiin voi oikeasti luottaa, sillä niillä ei ole mitään tekemistä tosiolevaisen kanssa. Siksi tunteet ovatkin niin tavattoman mielenkiintoisia, kuten taide, koska ne ovat alitajunnan virtaavuutta, öljymäisen liukasta ja lipsuvaa, kuten totuus tai kiihottunut nainen.

Elämä on niin varsin tylsää. Siksi minä voisin tehdä tästä nuorikosta pitkäaikaisemman projektin, jota työstäisin muiden hommieni ohessa, hitaasti ja huolella kypsyttäen. Erityinen lisämauste tulisi siitä, että olemme samalla alalla, vaikkakaan emme samalla tasolla. Ja onhan se aivan syötävän suloinen.

Päähenkilö on kertakaikkinen ennätysihnokki. Ei se haittaa, jollen hukkasi sanomisen ydintä. Tarinan karsinta olisi voinut kirkastaa kokonaisuutta, sillä joukossa on polveilevia tilannekuvauksia, eri kulmista Jessen kamaluutta kartoittavia – muuta tasoa ei tyypissä ole.

Nissinen on kertakaikkisen reipas tekstivyöryttäjä. Kielikuvilla ja ilmaisuryöpsäytyksillä ilottelu sekä kuvausketjutus ovat verbaalitaiturin tekosia. Romaanin kielestä nautiskelen useaan otteeseen. Myös ihmisten toiminnan tarkkanäköisessä dokumentoinnissa on teriä, joiden kärkinä ovat kertojan emotionaalinen etäisyys ja tyhjyys.

Mutta minun roolini dialogia ei ole kiveen kirjoitettu. Jauhan tekstin suuhun sopivaksi sepeliksi, huudan vastatuuleen, kusen myötätuuleen, kivet suussa, ihan demostheneena. Rouskutan repliikit sileäksi, syljen sarjaa kankaalle.

Paha mieli on myös taiteilijaromaani. Jos Antti Holman Järjestäjä avaa teatteriesityksen harjoitusvaiheita ja kulissientakaisia kähinöitä, Jari Nissisen esikoisromaani roimii tv- ja elokuvatuotantojen löysiä prosesseja. Kilpailu, narsistinen kaunaisuus ja pelaaminen jyräävät taiteen teon palon. Siitä voi syntyä karmaiseva kokonaistaideteos romaanin Jessen tapaan – ja hämmentävää proosaa.

– – –
Jari Nissinen
Paha mieli
Like 2015
318 sivua (e-kirjan PDF-versio)
romaani
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Petri Tamminen: Meriromaani

MIEHEN MERISELITYKSET

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) kertoo kapteeni Vilhem Huurnan elosta pikkupojasta vanhaksi merenkyntäjäksi. Takakansiteksti tarjoilee kirjaa tragikomediana ja vertauskuvana lähes kaikelle.

Romaanin yksi taso on puhtaasti päähenkilön elämänkerta. Siitä poimitaan taitekohdat eri paateilla ja niiden välissä kiinteän maan kamaralla. Henkilökuvaus on romaanin kantava voima. Romaanissa tavoitetaan taitavasti päähenkilön epävarmuus ja kontaktikyvyttömyys. Huurna on apea, psykosomaattisiin sairauksiin taipuvainen vaimea ponnistelija. Ajautuva mies kohtaa joka tyvenen perään myrskyjä ja menetyksiä, ja kapteenin naissuhteet ovat samaa matalikkosarjaa kuin muu merenkulku. Liikuttavia ovat Huurnan pienet piristymiset, hetkelliset ilonhypyt ja melkein rakkauden ailahdukset, joita luonnollisesti seuraavat aina epäonniset aallonpohjat.

Vesi, meri ja merenkäynti sopivat mainiosti allegoriaksi elämänkulun aaltoilulle, ja romaani onnistuu yhdistämään luontevasti kasvukertomuksen ja elämäntutkiskelun. Huurnan kokemuksista koostuu kiinnityskettinki, joka ankkuroituu ihmiselon hyväksymiseen sellaisena kuin se eteen sattuu.

Ikään kuin kohtalo olisi taputtanut häntä poskelle ja sanonut, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja että niin kuin tämä hipaisu oli sattumaa olivat sattumaa myös ne lyönnit.

Päähenkilö Huurnan kohtaamiset muiden henkilöiden kanssa ovat kuin repeäviä aukkoja päähenkilön sumussa. Tamminen kuvaa hienosti yhdessä vaikenemista tai asian vierestä puhumista. Näin tapahtuu usein Askaisten isäntämiesten alastalonsalityyppisissä neuvonpidoissa ja etenkin Gladin isännän kanssa. Hiukan ihmetyttää laivanvarustajien vankka luotto epäonniseen kapteeniinsa, mutta se on erityisen lohdullinen ja elämänuskoa kannatteleva romaanin piirre. Tyyppi, joka uppoaa kerta toisensa perään ja potee ulkopuolisuutta ja häpeää, on kuitenkin osa yhteisöä, jonka tuki kannattelee.Meriromaani

Lempeän melankolinen tunnelma miellyttää minua kuten myös tiivis kerrontatapa. Teksti etenee kiinteästi ja varmasti. Siinä on rytmin vaihtelua, selkeää sanailua ja aiheestaan laajentuvia havaintoja. Vaikka päähenkilö on totinen tapaus, ei kerronta ole tosikkomaista. Alaotsikon runsaus on rehevässä suhteessa nimeen ja muotoon: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Tammisen edellinen kirja Rikosromaani oli kaikkea muuta kuin romaani rikosten selvittämisestä, mutta Meriromaanissa on ripaus meriromaaniakin ja sen lisäksi elämänaateromaania. Ihastelen tiukkaa otsikointilinjaa – jo alkutuotannon Muistelmat on tinkimätön – ja jään odottelemaan esimerkiksi Sotaromaania, Matkaromaania tai Taiteilijaromaania. Tai vaikkapa Rakkausromaania.

Meriromaanissa on erikoinen lillumisen tunne. Tilanteet yhdistetään kyllä nimettyihin paikkoihin, ja ajasta kertoo se, että puupurjeveneet liitävät viimeisiä vuosikymmeniä äänettömästi maailman merillä, sillä teräsrunkoiset höyryvoimavetoiset alukset ovat valtaamassa aallot. Mitään muuta ei kytketä ajan ilmiöihin, yhteiskuntaan tai maailmantilaan. Ajasta, aatteista tai paikasta riippumatta on niin Huurnalla kuin kenellä tahansa oma eksistenssinsä ja sen kanssa selviämisensä.

Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua kenkiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan.

– – –
Petri Tamminen
Meriromaani.Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava 2015
141 sivua
(pienois)romaani
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anna Todd: After

MIKSI LUIN?

Hyviä uutisia: kustantamotyöstä haaveileva kirjatoukkatyttönen on päähenkilö. Kirja-ala on mediaseksisästä! Lapsellinen ja kokematon neiti vasta 18-vuotiaana saa kaikin mokomin odottaa haaveellisen epärealistisesti romanssilta, uralta ja elämältä ihmeitä – vaikkapa papin aamenen jälkeen hääyötä tai sitä toista, onnistuneen viettelyn jälkeen papin aamenta.

Muuta – hmm – mukavaa en sitten keksikään Anna Toddin sepusteesta After (suom. Maija Kauhanen, Otavan Seven-pokkari 2014). Kuuleman mukaan poikabändifanifiktiosta poikineesta romaanista on kehkeytymässä kirjasarja ja elokuva. Yhtäläisyyksiä Fifty Shades -sarjaan ei peitellä, vain varsinainen SM-osasto puuttuu. Tämä ”kuuma kirjailmiö” on versiointi teemasta ”Näin neitsyt vietellään”. Kaava pitää: kehot kohtalonomaisesti kihelmöiden sopivat toisilleen, neitsyt on kesyttää raikulipojan, mutta vastuksia on riittämiin.

Neito on omasta kauneudestaan itsetiedoton söpöliini ja viettelijä kokenut, raisu ja tietysti sielultaan särkynyt könsikäs. Epäilyttävintä on, että taas tämäkin lihan iloihin johdatteleva romaanikomistus on passiivisaggressivinen stalkkeri ja dominoiva ärhentelijä, ja tämä omistushaluisuus nähdään romanttisuuden ja sitoutumisen kulminaationa. Juonta pitkitetään rasittavin kiistelykohtauksin, joilla liekitetään yhä pidemmälle meneviä petipuuhia. Hiukan ihmetyttää clintonilainen seksikäsitys, eli reipas sormeilu ja suusekseily on jonkinlaista viatonta tutustumista, ei sitä itseään.After

Täällä marisee menneiden aikojen kirjallisuudenopiskelija, jolla ei omina viattomuusvuosinaan ollut Tessan kaltaisia samastumiskohteita tai Hardinin tapaisia fiktioihastuksia. (Olivat vain nämä darcyt ja heathcliffit niin kuin romaanin Tessallakin.) Okei, minä muiden tavoin alan aprikoida, että Afterin ja Fifty Shadesin kaltaiset teelmät saattavat vaikuttaa siihen, miten todelle vieraita odotuksia tai malleja tällaiset hupsutukset lataavat nuorille. Kauniit, kiinteät ja rohkeat rynnivät onnensa pehmopornokukkuloille, joille pitää kivuta aina rohkeammin ja korkeammalle, kun taas näppyläiset ja kaikelta muulta kuin mintulta tuoksuvat löysälihaiset tytöt ja pojat pysykööt kirjakasojensa piilossa.

Henkilöt ovat paperinukkemaisen ohuita. Juoni on (lähes) ennalta arvattava. Romaanin laskelmoidusti huitaistu maailma on litteä. Palaan alun kysymykseen: miksi luin tämän kirjan? Luin kirjan loppuun toivoen, että se jollain lailla yllättäisi. Luin kirjan tietääkseni, millainen teksti markkinoilla myy. Luin kirjan saadakseni kosketusta nuoriin vetoavasta kirjamaailmasta. Luin kirjan tietäen, etten ole sen kohderyhmää, mutta testailin mukavuusalueiden ja kipupisteiden rajoja. Taisin todeta, että Afterista puuttuu SM-osuus, ja lisään, että irtosi siitä masokismia, minulle lukijana. Mutta se ei estä muita nauttimasta kirjasta sellaisenaan.

– – –
Anna Todd
After
suom. Maija Kauhanen
Otava, Seven-pokkari 2014 (ilm. tammikuussa 2015)
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Tunnen tarinat kaksituhattaviisisataa vuotta sitten eläneistä miehistä, mutten koskaan saa tietää miten sinun käy.

Irrotan ilokseni tuon virkkeen romaanin asiayhteydestä, mutta se kuvaa hyvin Kamila Shamsien romaania Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015). Tai paras on sanoa, että se kuvaa lukukokemustani, jossa nautin historian eläväksi saattamisesta, lisäksi saan tietää henkilöistä paljon ja silti jää avoimia kysymyksiä.

Kerronta etenee eri näkökulmien sekä aika- ja tekstikerroksien avulla. Koska romaanin yhtenä säikeenä on arkeologisen aarteen etsintä Peshawarissa, siihen liittyy historiallisia tarinoita Herodotoksesta lähtien. Tapahtuma-aikoina ovat vuosista 1914, 1916 ja 1930 rajatut kuukaudet ja päivät, lisäksi joukossa on joitain kirjeitä. Yksi tarinalinja on arkeologiasta kiinnostuneen Vivian Rose Spencerin tietyt elämänvaiheet, toisena osuutena ovat brittiarmeijassa taistelleen pataanimiehen Qayyum Gulin ja hänen pikkuveljensä Najibin kokemukset. Romaanissa liikutaan taitavasti eri mantereilla, poliittisissa todellisuuksissa ja kulttuureissa.

Lontoolainen Vivian osallistuu kaivauksiin Turkissa ennen ensimmäistä maailmasotaa ja naiiviuttaan sotkeutuu sotavakoiluun peruuttamattomin seurauksin. Sotaponnisteluihin hän osallistuu sairaanhoitajana, ja siitä hän riuhtaisee itsensä irti Peshawariin, antiikin lähteissä nimettyyn Kaspatyrokseen, haaveenaan merkittävä muinaislöytö. Siellä risteytyvät pataaniveljesten ja Vivianin tiet. Loppuhuipentumana ovat tapahtumat 23.4.1930 kapinnallisten ja brittisotilaiden selkkauksessa Tarinankertojien kadulla.Jumala joka kivessä

Romaani on runsas. Ensinnäkin siinä voi seurata Vivianin kehitystä itselliseksi naiseksi, johon vaikuttavat ajan aatteet ja sodan vaikutus eurooppalaisten naisten liikkumatilaan. Kun Vivian matkustaa Intiaan ja Peshawariin, koulutusta saaneen länsinaisen rajat tulevat vastaan brittiyhteisössä ja suhteessa paikallisten naisten asemaan ja arvoihin.

Pataaneihin kuuluvat veljekset avaavat näkymän alkuperäiskulttuurin katsantotapoihin, ja heidän kauttaan katsotaan rumaa kuvaa kulttuuri-imperialismista ja länsimaisen arroganssin seurauksista. Kirjassa sivutaan kiinnostavasti jihadismin syntymekanismeja. Kirja tekee käsitettäväksi sen, miten idän ja lännen ymmärryskuilu yhä levenee. Romaani ei osoittele, se antaa esimerkkejä historiasta – eikä tilanne ole sitten romaanissa kuvatun vuoden 1930 jälkeen helpottunut.

Arkeologiateema tuo näytille sen, miten vuosituhansien aikana on yhden jos toisenkin hahmon, hallitsijan ja jumalan kuvia kiveen hakattu. Nykyään Pakistanina tunnetuilla alueilla talebanit rellestävät muistomerkkejä tuhoten, vaan monet muut sitä ennen ovat niitä luoneet ja vuoristojen solissa kulkeneet:

Kaikkein hienointa Peshawarissa on hänelle historian läheisyys. – -. Toisinaan aikakaudet punoutuvat toisiinsa, ja tuolla viuhuukin Baburin keihäs, lentää ohi sarvikuonosta ja haavoittaa Neakhosta, joka suistuu gandharalaisen kuvanveistäjän jalkoihin; tämä koristelee paraikaa stupaa, jonka jalustassa Atlas pitelee korkeaa Buddha-hahmoa, jonka Marco Polo piirtää puunlehdelle, jonka Skylaks on anastanut hänen kädestään ja jonka nimetön sankaritar on haudannut syvälle maahan varjellakseen sitä ryösteleviltä valkoisilta hunneilta.

Jumala joka kivessä vastaa pitkälti kirjanautinto-odotuksiini, sillä tarinassa on imua ja kuvaus vakuuttaa. Täydestä lumouksesta jää hitusen puuttumaan: henkilöt ovat kovin kiinnostavia mutta jotain määrittelemätöntä etäisyyttä tai pintakiiltoa heihin jää. Aiheen käsittelyssä on älyä ja kerroksellisuutta, ja siksi pelkään, että ahmin tekstin liian nopeasti tapahtumia ja henkilöitä selvittäen ja paljon muuta ohittaen.

Arvostan romaanin kulttuurikuvausta ja eri katsantojen rinnankuljetusta. Pidän siitä, miten rakkausaihelma ailahtaa vain taustakangastuksena. Loppuosan dramaattiset tapahtumat sommitellaan huikeasti vuorotteleviksi sattumapaloiksi, ja ne tiivistävät kuin loppukaneettina länsi- ja itäihmisten mentaliteettipiirteitä. En ole lukenut Shamsien aiempaa tuotantoa, mutta hieman tulee Elif Shafak mieleeni, ja minun mittarissani se tarkoittaa pelkkää plussaa.


Kamila Shamsie
Jumala joka kivessä
A God in Every Stone
suom. Raimo Salminen
Gummerus 2015
383 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Quentin Bates: Kylmät käänteet

Islanti on uppoamassa pankkikriisin suohon. Pienen maan silmäätekevät ja firmojen valtiaat vehkeilevät, taitavat touhuta epäeettisesti ja kyseenalaisin keinoin. Pikkukaupungin satamasta löytynyt ruumis saattaa liittyä johonkin muuhun kuin humalaisen harha-askeleeseen sateesta liukkaalla laiturilla.Kylmät käänteet

Englantilaistaustainen Quentin Bates asuu Islannissa ja sijoittaa esikoisdekkarinsa Kylmät käänteet sinne. Maata ja kulttuuria tuntemattomalle temppu vaikuttaa uskottavalta. Vaikeat nimet ja karun ympäristön luonnehdinnat tukevat autenttista tunnelmaa. Pikantti yksityiskohta on kirjaan upotettu juorublogi, Skandalblogger, joka kuittailee yhteiskuntakriittisesti sekä hämmentää reykjavikilaiskermaa happamaksi, paljastaa paheita ja solvaa.

Anteeksi vain? Eikö tämä ole Islanti, ei mikään surkea banaanitasavalta, jota hoidetaan presidentin henkilökohtaisena pankkitilinä? Vai onko? Meidänhän piti olla hyvinvoinnin ja onnellisuuden huipulla. Niin että mikä on mennyt vikaan? Miksi hallitus pyörittelee näitä esityksiä salassa ja ryhtyy ylen kainoksi kun joku niistä kysyy?

Päähenkilönä huseeraa vankka naispoliisi Gunnhildur Gísladóttir, leski-ihminen ja yksinhuoltaja. Gunna on tomera tyyppi, potentiaalia on vaikka mihin, mutta omat murheet ja vätykset esimiehet ovat hommia jarruttaneet. Nyt Gunna johtaa tutkimuksia siten, että se vakuuttaa monia. Minuakin, osin.

Päähenkilö on kiinnostava, ja yhteiskunnallista murrosaikaa kytketään rikostapaukseen ihan näppärästi. Dekkarissa on turhan paljon henkilöitä, monia vain piipahtamassa ja kokonaisuuteen irrallisesti liittyen. Näiden poikkeamien ja hienoisen juoniviivyttelyn karsiminen olisi kannattanut. Luin kuitenkin kirjan nopsasti, joten siinä on tarpeeksi virettä: ratkaisuista haluaa päästä selville.

Esikoisen perusteella en Batesia ihan kärkikastiin kiikuta, sillä islantilaisista dekkaristeista suomennetaan häneen verrattuna omaäänisempiä tekijöitä. Kelpo keskikastia kirja on, viihdyttävää jännityskirjallisuutta.

_ _ _
Quentin Bates
Kylmät käänteet
Suomentanut Raimo Salokangas
Blue Moon 2014
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

André Brinkin muistoksi: haaste

Oikeastaan muistot olivatkin paljon elävämmät kuin maailma ympärilläni. Kaikki ihmiset, kaikki ulkoinen oli verhoutunut käsittämättömyyteen ja hiljaisuuden huminaan.

André Brink kuoli 6.2.2015. Kirjailijanurasta jäävät elämään teokset ja lukijoille niiden tuottamat muistot.

Alun sitaatti on André Brinkin romaanista Katson pimeään. Romaani ilmestyi Etelä-Afrikassa 1973 ja julistettiin siellä pannaan. Seppo Loponen suomensi teoksen 1976, ja sen jälkeen Loponen on kääntänyt 13 muuta Brinkin kirjaa. Brinkin teokset tekivät etenkin 1980-luvun lukijoille tutuksi vieraan maailmakolkan. Muistan, miten Valkoinen kuiva kausi (suom. 1981) vaikutti minuun väkevästi lukioikäisenä. Epäoikeudenmukaisuus herätti maailmanparannushengen, ja arvostin rohkeaa kirjailijaa vääryyksien paljastajana.

Kirjallisuudella on merkitystä yksittäisille lukijoille mutta myös laajemmin: Brinkin apartheidia vastustava tuotanto oli yhtenä tekijänä murtamassa eteläafrikkalaista rotusortopolitiikkaa. Vaikkei tasa-arvoisuus ole ideaalisti toteutunut, sai Brink nähdä virallisen linjan muutoksen ja ystävänsä Nelson Mandelan valtion johdossa.Brink

André Brink olisi täyttänyt 29.5.2015 tasan 80-vuotta. Kirjailijan tuotantoa muistaen kotimaiset kirjabloggaajat julkaisevat tuona syntymäpäivänä Brink-aiheisia tekstejä. Haasteeseen on ilmoittautunut jo toistakymmentä blogia:

Kirjainten virrassa (todennäköisesti Tuokio tuulessa)
Kirjakaapin kummitus (Valkoinen, kuiva kausi)
Kirjava kammari (ehkä Katson pimeään)
KirjaValas (kirjaa ei vielä valittu)
Kristan kirjat (Katson pimeään)
Kuutar lukee (ehkä Kun vielä muistan)
Lumiomena (todennäköisesti Tuokio tuulessa)
Oksan hyllyltä (kirjaa ei vielä valittu)
P.S. Rakastan kirjoja (Hiljaisuuden tuolla puolen)
Reader, why did I marry him? (luultavasti Ruttomuuri)
Satun luetut (Myrskyn hiljaisuus)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja (ehkä Ruttomuuri)

Lukuaikaa on vielä kolmisen kuukautta, joten mukaan ehtii. Lukuhaaste koskee bloggaajien lisäksi muita lukijoita: tervetuloa palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin, hankkimaan uusia ja osallistumaan ajatusten vaihtamiseen. Kokeillaan, miten Brinkin teokset toimivat tässä ajassa.


LISÄYS 29.5.2015: katsopa koontipostauksestani, millaisia juttuja Brinkistä (tai muusta) lopulta kertyi!

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Antti Holma: Järjestäjä

Olen viettänyt joitain riemastuttavia hetkiä Antti Holman Järjestäjän (Otava 2014) seurassa. Teatterialan tunteva kirjailija luukuttaa Thalian tekijöiden kustannuksella riehakkaasti ja kärjekkäästi. Oman osansa metelistä saavat myös kirjaston naisvaltainen yhteisö. Kaveri osaa kirjoittaa, se on nyt todistettu, mutta ihan loppuun asti ei tarina kanna.Järjestäjä

Holma on sisäpiiriläinen, näyttämön ja telkkarin estradilla erilaisissa rooleissa esiintynyt. Koska en ole teatterifriikki, en osaa arvioida, miten tunnistettavia kuvatut teatterilaiset ovat, mutta pistävää tekstiä heistä irtoaa. Taiteilu näyttää olevan narsististen roolinvetäjien ilkeämielistä kisailua.

Päähenkilö ja -kertoja on Tarmo, joka tuskastuu kirjastotyöyhteisöönsä ja saa uuden työpaikan Suomalaisen teatterin järjestäjänä. Tarmo on hermokimppu, jonka aikeet ovat usein toista kuin toiminta, ja toiminta voi lipsahtaa tuhoavan puolelle.

Tarmon tapa kuvata itseään, toimintaansa ja havaintojaan on herkullista luettavaa, sillä hän on viiltävän tarkkanäköinen ja -vaistoinen. Holma osaa vyöryttää tilanteisiin sekä tapahtumat että kertojan tunteet, ja sävytyksessä on ilkikurisuutta. Pohjimmiltaan Tarmo on epävarma ja epätoivoinen, mutta on hänessä myös manipuloijaa. Lisäksi hän on yksinäinen, irrallinen ja kovin kompleksinen.

Rukoilin, että olisin iloinen. Mutta samaan aikaan lähellä ruokatorveani, jossain sydämen ja keuhkojen välissä, paisui ja pullistui tuttu harmaa pallo, tylsyyden tyhjä kelluke. Se oli kuin nikotiinin vieroitusoire tai oikein hyvän elokuvan loppu, määrittämätöntä kaipausta johonkin toisaalle, toiseen ruumiiseen, toisenlaiseen elämään. Se oli halua osallistua voitonjuhliin ikkunan toisella puolen, himoa jättää kaikki ja lähteä seikkailuun, yhteistä naurua, johon ei itse ollut osallinen.

Ihmissuhteista on kyse. Ne suistavat Tarmon pimeisiin tekoihin. Herran identiteetti on häälyvä, ja seksuaalisuuden kanssa sinuttomana säntäily satuttaa. Omalaatuinen suhde lestadiolaistaustaiseen kirjastotyökaveriin on kiinnostava sivujuonne. Pikkaisen enemmän pureutumista siihen jäin kaipaamaan, vaikkakin tämän muotopuolen pariskunnan hetkissä on kieroa kipeyttä ja vastakuvaa Tarmon pakkomielteiselle Daniel-ihastukselle.

Tarmon minäkerronnan väliin on sujautettu tähti-Danielin muistiinkirjauksia. Ne eivät ole minusta tarpeellisia. Ja kuten alussa totesin, romaanin tarina alkaa hajota loppua kohti. No, niin käy Tarmollekin, mutta silti minusta teksti hätäillään päätökseen, kun keskivaiheilla on puolestaan turhaa viivyttelyä. Kiinnostuneena odotan Holman tuotannolle jatkoa. Tämän mukavan vastaanoton saaneen esikoisromaanin perään on tiettävästi ilmestymässä kokoelma Kauheimmat runot.

_ _ _
Antti Holma
Järjestäjä
Otava 2014
380 sivua
esikoisromaani
Lainasin kirjan ystävältä.
Kirjasta lisää mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa ja
Kirsin kirjanurkka.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

URHEILUNOVELLEJA JA VÄHÄN MUUTAKIN

Pitänee hieman pohjustaa: lukuharrastuksen lomassa urheilin varhaisvuosinani. Juoksin, hypin pituutta ja korkeutta, viskoin kuulaa ja joskus isän aktiiviurheiluaikojen kehästäkin. Voitin kerran kotipaikkakunnan ikäkausimestaruuden kolmiottelussa (60 m, kuula ja pituus), ja vuosien varrella olin mitalisijoilla eri yleisurheilulajeissa, hiihdosta nyt puhumattakaan. Televisiosta piti kaikki arvokisat katsoa. Urheilu siis kiinnostaa. Urheilukirjallisuutta pidän äärimmäisen kovana ja vaikeana lajina, siksi jännitän melkein yhtä paljoin kuin ennen omia urheilukoitoksia, miten kestää kunto Jussi Seppäsen esikoiskirjassa, novellikokoelmassa Kymmenottelu (WSOY 2015).

Novellikokoelma on koostettu kymmenottelun lajijärjestyksessä. Muutamassa lajissa käytetään kaikki kuusi yritystä hyväksi, eli otsikon alla on kuusi teemaa sivuavaa juttua. Joukossa on novelleja, jotka suoraan liittyvät nimettyyn ottelulajiin, joissain novelleissa siihen vain viitataan, ja joissain kertomuspätkissä ei urheilu erityisemmin erotu. Valtaosin urheilukytkentä luonnistuu, mutta muutamissa kohdissa sen rooli on hitusen väkinäinen. Luonnollisesti urheilu eri lajeineen on myös metafora kaikenlaiselle elämänkulun kompastelulle ja kilvoittelulle.

Hivenen toettuaan hölmö juoksija suhtautuu vastoinkäymiseen niin kuin muihinkin haasteisiin elämässään. Hän pyrkii alisuorittamaan. Vauhti hiipuu, kun hän selittää itsensä ulos alkuperäisistä tavoitteistaan. Hetkessä hän on unohtaa aikaisemman uhonsa ja kanssakilpailijansa. Äkkiä hänelle on päivänselvää, että ihminen on tekemisistään vastuussa ainoastaan itselleen. Vapaan yksilön ainoa velvollisuus on pyrkiä itsenäiseen ja leppoisaan suoritukseen päivän kunnon mukaan.

Pidän Kymmenottelua lievästi epätasaisena, mutta monen novellin parissa viihdyin, riemastuin tai nautin oivalluksista. Tiivis muoto tarjoaa taitavalle kertojalle mahdollisuuden tallentaa hetkiä, joissa jotain inhimillisesti oleellista tapahtuu. Näin sattuu Seppäsen jutussa. Pidän erityisesti siitä, että novelleissa sävyt ja tunnelmat vaihtelevat. Monesti pilkahtaa viisto huumori, ja siihen valmistautuu jo luettuaan pituushyppääjä Tommi Evilältä lainatun moton: ”Sanoja ilman tekoja. Kuka tahansa pystyy siihen.”Kymmenottelu

Henkilögalleria on laaja, novelleissa siis kuvataan eri-ikäisiä ja eri puolilta Suomea kotoisin olevia henkilöitä. Jotkut novelleista ovat aika pistäviä tuikkauksia ihmiselosta ja suhteesta muihin. Vaikka ironiaa viljellään, on taustalla hyväksyntää: tällaista on, voi olla. ”Seven nation army” on napakka kuvaus uusioperheen poikien perheytymisestä, ”Rakas tyttäreni” ilostuttaa minua kärjistyksin, ”Tavoite” tavoittaa luopumisen olotilan, ja ”Kauko” alaviitelisineen on hieno mielikuvaharjoittelu irtonaiseksi ja vapaaksi sieluksi – etenkin Sudenmorsian-loppuviite on naula päähän.

Osa Kymmenottelun jutuista ankkuroituu arkeen, osa on lähellä outoa. Kiinnostavinta kokoelmassa on se, miten kerronta ja rakenne vaihtelevat. On hetkiä, jolloin ajattelen, että esikoiskirjailijan pitänee osoittaa osaamistaan. Antaa osoittaa: esimerkiksi Boltia kuvaava kamera on kuin kertoja ja päähenkilö; yhdessä novellissa esiintyvä ratakierros, 400 metriä, on yksi henkilöistä; festarikokemus ladellaan monen sivun yhdellä virkkeellä. Ja yksi satutyylinen tarinakin on joukossa. Seppäsellä on hyvä virkevire, ja juttuihin putkahtaa kutkuttavia kuvia, joista muutamaan päätän lukukokemukseni.

Siinä sitten kiersin itseäni kuin häkkiä. Etsin tunnetta, kiersin ja etsin. Sitten löysin, huomasin vihan rautalankamyttynä alaselässäni, sain otteen ja kerin auki.

Logot ovat lomittain peräti kuudessa eri kerroksessa. Matalinkin mainos on useita metrejä jalankulkijoiden arjen yläpuolella.

Kaikilla vanhoilla ihmisillä on kuollut äiti. Vanha ihminen ei ole orpo, vanhojen ihmisten äidit ovat ryppyjä kasvoilla.

_ _ _
Jussi Seppänen
Kymmenottelu
WSOY 2015
123 sivua, e-kirja
novelleja
Sain e-kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Siipien kantamat ja Vesiseinä

lukurauhaLukurauhan päivänä 8.2. ei pitäisi pykälien mukaan häiritä kenekään lukemista. Tiedä häntä, rikonko nyt pahasti kirjallisuuteen keskittymistä, mutta haluan juhlia päivää lukemisen lisäksi kirjoittamalla lukemastani. Tarjoan tänään näkymän Jussi Valtosen kahteen romaaniin.

Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät on runsasaineksinen perhe-, kehitys- ja aateromaani. Sen perään on jännittävä jatkaa Valtos-lukumatkaa kirjailijan aiemmilla teoksilla ja huomata, että viimeisimmän romaanin polkuja löytyy aiemmalta kirjataipaleelta.

Siipien kantamat (Bon-pokkari 2015, ensipainos Tammi 2007) on kehitysromaani viisikymppisestä äidinkielenopettajasta. Juhani Koskela on kirjanoppinut, kyynisyyteen kallellaan oleva lukion lehtori, joka taistelee ihastumistunteita vastaan. Marianne-oppilas kuitenkin tekee itseään taitavasti tykö, ja sielujen sympatia on ilmeinen.

Pääosin Juhani on minäkertoja, joitain poikkeamia on Mariannen näkökulmaan. Kertojapäähenkilö on älykäs, yksinäinen ja alakuloinen. Nimikin on enne, ainakin siinä on viittaus Linnan romaanisukuun. Viittauksia kirjallisuuteen viljellään muutenkin siten, että kirjasivistymätöntä hirvittää.

Koko romaanin tunnelma on alavireinen päähenkilönsä hengessä, vaikka Juhani on terävän älykköhuumorin taitaja. Romaani ilmentää hyvin sitä, millaista on tarpoa tylsää arkea hengenheimolaista vailla, kun keski-ikä ja koetut kolhut kalvavat. Lahjakas ja varhaiskypsä Marianne on kuin Juhanin viimeisen toivon ruumiillistuma, vaan ikä ja asema ovat esteenä, myös todellisuus ja toiveet.

Tuntuu että vasta nyt tajuan ihmetellä kuvanveistäjän kykyä rakastua patsaaseensa, ensimmäistä kertaa kysyä, miten se on mahdollista, miten se tapahtuu. Mistä Marianne on tullut? Mielikuvituksestani, kokonaan? Pettymyksestä Hannan kanssa, vanhoista, toteutumattomista toiveista? Miettiessäni asiaa pitempään en enää tiedä, kuinka varmasti Marianne ei ole fiktiivinen henkilö, tai miltä osin ja missä mielessä.

Äidinkielenopettaja-oppilas-suhteen kuvaus tuo mieleeni Riikka Pulkkisen Raja-romaanin, vaan Valtosen ensin ilmestyneessä versiossa epäsuhtaparin osapuolet nähdään aika tasaveroisina toisin kuin Pulkkisen romaanissa. Valtosen romaanin hahmoissa ja suhteen kehittymisessä on joitain uskottavuusongelmia, mutta lopulta vakuutun psykologisesta tarkkanäköisyydestä, ja romaanin loppuosa koskettaa.

Hiukan kuvaus junnaa, silti vire on koko ajan sellainen, että haluan selvittää juonen kulun. Siipien kantamat viistää siellä täällä uusimman romaanin lähestymistapaa ja kerrontarytmiä, myös samaa henkeä on terävissä kärjistyksissä. Tässäkin romaanissa terveydenhoito ja sen ammattilaiset saavat kylmää kyytiä. Uutuusromaanissa yliopistotouhut nähdään naurettavassa valossa, tässä romaanissa lukiovirkamiehiä ja -hankkeita pilkataan, ansaitusti ja erittäin uskottavasti.Valtonen x 2

Vesiseinä (Like 2006) on rakenteeltaan episodinen: samoja henkilöitä kuljetetaan novellityyppisissä luvuissa. Keskeishenkilönä on Antti, jonka kehitystä seurataan lapsesta aikuisuuteen. Minua viehättää etenkin se, että teksti jättää aika- ja tapahtuma-aukkoja, ja Antin elämänkulusta perhe-, ystävyys- ja naissuhteineen näytetään vain sykäyksiä ja taitteita.

Nuoren miehen kehityksessä on tuttuja haahuilupiirteitä, ja joitain ailahduksia siinä on Finlandia-romaanin Samuelista. Vesiseinän mieleen jäävä hahmo minusta on Antin sisko, josta lyhyesti mutta tarkoin piirroin muodostuu persoona, vaikka kyllä Anttikin on ailahtelevana ja särmäisenä kiinnostava. Tämäkin kirja pohjaa minäkerrontaan ja on perussävyltään alakuloinen kuten Valtosen muut teokset, ja silti tilanteista ja henkilöistä tihkuu myös pikkuisen komiikkaa.

Valtosen kolmen teoksen perusteella linjaisin, että hänen kirjailijaäänensä soi selkeänä, vaikka joka kirjassa on eri fraseerauksia. Ennen romaania He eivät tiedä mitä tekevät sointi paikoittain hakee kirkkautta, mutta sävelessä se pysyy, joten vastaanottaja voi jännittämättä nauttia. Ja oma soraääneni yhteenvedossani on tietysti se, että esikoisromaani Tasapainoilua on vielä lukematta.

Valtonen kirjoittaa henkilövetoista tekstiä, joka ei kokeile kerronnalla, kerroksilla tai kielikukkasilla. Hän ei ole rakennuudistajakertoja, mutta siitä huolimatta inhimillisen ja psykologisen otteen varmuus miellyttää minua. Vaikeudet ihmissuhteissa ovat vääjäämättömiä, ja yleensä niistä selviää, silti vaikeusvaikutukset jäävät kytemään. Valintoja on tehtävä, on siedettävä epävarmuutta ja kaihertavia tunteita. On jotenkin löydettävä oma tie ja sumplittava reittejä toisten kanssa. Niin se menee, ja elämä menettelee. Eikä siitä kuitenkaan selviä hengissä.

_ _ _
Jussi Valtonen
Vesiseinä
Like 2006
213 sivua
Lainasin kirjabloggajaystävältä.
Muissa blogeissa, mm: Järjellä ja tunteella ja Mari A.

Jussi Valtonen
Siipien kantamat
Bon-pokkari 2015, ensimmäinen painos Tammi 2007
221 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja ja Morren maailma.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

JUURI ON VARISTYTÖSTÄ SELVITTY, NYT VARJOPOIKA

Ruotsalaisesta jännärituubista puristuu taas helposti levittyvää kirjallista mätitahnaa. Vanhan reseptin ainekset on säilytetty (vauhdikas juoni, ongelmaiset päähenkilöt ja salaliittoja), mutta tarjoilussa on pikantteja lisäyksiä. Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika (Otava 2015) on ollut kotimaassaan menestys, nyt päästään ruotimaan suomennosta.

Juonesta sen verran, että miljonäärimies katoaa ja vaimo palkkaa miehen vanhan armeijakaverin etsintöihin. Etsintähommat eivät varsinaisesti ole Danny Katzin leipätyö vaan hakkerointi ja käännöshommat. Tehtävä osoittautuu huomattavan hankalaksi useiden ruumiiden, muiden katoamisien ja paljastusten seurauksena. Myös jotain löytyy: Dannyn nuoruudenrakastettu Eva ja kaveri Jorma.

Takakansi luonnehtii Dannya osuvasti yhdistelmäksi Harry Holea ja Lisbeth Salanderia. Ei sitä tuon paremmin voi sanoa, ja siksi Danny on valitettavasti yllätyksetön. Danny on taustaltaan nuorisorikollinen ja narkkari. Nyt nelikymppisenä hänellä on takanaan huippulahjakkaille psykopaateille tarkoitettu armeijan kääntäjäkoulutus. On hänessä aineksia renttusankariksi: impulssiherkkyyttä, älykkyyttä ja vaarantuntua, jota aikamiesmäinen itsetuntemus ryydittää.

Dannyn vanha hoito Eva on nyttemmin poliisivoimien juristi. Evalla on risainen tausta ja paineinen nykyisyys. Romaanin henkilöistä hänessä on eniten jännittävää arvaamattomuutta.

Juoni on vetävä, ja ahmaisin kirjan lähes kertaistumalta. Dannyn ja Evan toimintaa saa jännittää vuorotellen, mikä on taattu koukutuskeino. Juonivetoinen juttu ei syvennä henkilöitä eikä jää pohtimaan suosikkidekkareitteni tapaan ihmistä ja elämän ihmeellisyyksiä. En silti voi vastustaa houkutusta irrottaa tekstistä yhtä – muusta menosta poikkeavaa – ajatelmaa:

Omaa kuolemaansa ei osannut kuvitella. Juuri siitä elämä rakentui: että sen vastakohtaa oli mahdoton käsittää.

Tapahtumiin ympätään lavastuksia, woodoota ja hallusinogeeneja. Mukana on monia pahiksia ja yksi kulissien takana naruja vetelevä salaisuus. Koska ainekset ovat kovin tuttuja ja ruumisvyöryn takana perusinhokkini eli hullu psykopaatti, ei Varjopoika nouse omien jännärisuosikkieni kärkeen. Viihdyttävää ajanvietettä se on, laskelmoitua, uskon, mutta sujuvasti kerrottua.Varjopoika
_ _ _
Carl-Johan Vallgren
Varjopoika
Skuggpojken
Suomentanut Maija Kauhanen
Otava 2015
384 sivua
trilleri
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Annamari Marttinen: Vapaa

VAPAA ON VAIN UMPIHANKI

”Kannattaa lukea – etenkin korkeakirjallisuutta” -lehtijuttu (HS 8.1.2015, nettiversio 11.1.2015) tiivisti kaunokirjallisuuden etuja tutkimustuloksin. Kuvittelukyvyn ja aivotoiminnan virkistäjinä kaunokirjalukeminen on verraton keino. Lisäksi se kehittää empatiakykyä, etenkin tehokkaita ovat viihdekirjoja monikerroksellisemmat teokset.

Tuoreessa muistissa ollut lehtijuttu aktpivoitui lukiessani Annamari Marttisen romaania Vapaa (Tammi 2015). En ota nyt kantaa siihen, kuinka korkeaa kirjallisuutta tämä romaani on, vaan ihmettelen, jos tämä romaani ei herätä lukijassa myötäelämisen tunteita. Mahdi on turvapaikkaa hakeva paperiton pakolainen. Hän on menettänyt lähes kaiken. Minkälaista on äärikokemusten jälkeen joutua Konnunsuon korpeen, vieraan kulttuurin ja kielen ympäröimäksi, väliaikaisten kontaktien keskelle?

Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olis sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.

Marttisen romaani tallentaa erityisen tarkkapiirteisesti Mahdin tuntemukset ja ajatukset, ja imeytyminen hänen ihonsa alle onnistuu. Epävarmuus, odottaminen, jännittäminen, muistot sekä kaiken uuden ja vieraan omaksuminen vaativat epäinhimillisen paljon. Yöt täyttyvät painajaisista, päivät odottamisesta. Väki vierellä vaihtuu koko ajan, kun turvapaikanhakijoita sijoitetaan ympäri Suomen keskelle ei mitään. Kirja ei osoittele, mutta ei sitä voi lukea muuten kuin ällistellen, miksi vastaanottokeskukset ovat paikoissa, joissa luontevat yhteydet uuteen yhteiskuntaan ja maanmiehiin ovat lähes mahdottomia.vapaa

Entä tämä entinen vankilaympäristö turvapaikkana? Ei se erityisen tervehdyttävä ole, se vain korostaa sitä, miten eristyksissä Mahdi on. Hän on ollut kotimaassaan toimittaja, nyt hän ei ole mitään missään. Mahdin yksi selviytymiskeino on hänen samastumisensa 1980-luvun selliasukkien Patun ja Saken kohtaloon. Toisaalta tämä riuhtaisu Mahdin maailmasta toimii, mutta lopulta rinnastus tai vertailu ei loksahda oikein paikoilleen. Myös uskonnon roolia selviytymisessä käsitellään sekä Mahdin että Patun kautta.

Henkireikä turvapaikanodottelijoille on suomen kielen opetus. Muuten alakuloiseen tunnelmaan tuovat oppitunnit hetkellistä iloa, jolloin henkilöillä on muuta ajateltavaa kuin menetykset ja epävarma tulevaisuus. Mahdille enkelimäinen Katariina-opettaja on ihailun kohde. Jos on opettaja tärkeä opetusryhmälle, tulee myös opettaja kosketetuksi. Marttinen on itse suomen kielen opettaja, joten oletan kuvauksen kumpuavan kokemuksesta.

Eritoten suosittelen kirjaa kaikille viranomaisille, jotka työskentelevät turvapaikka-asioiden kanssa, jotta kirjan elämykset ja kokemukset syövyttäisivät virkakoneiston terässeinään ihmisen meneviä aukkoja. Samoin soisin lukukokemuksen aivan kaikille empatiatreeneihin, samastumiseen alusta aloittamisen ankaruuteen. Romaani sentään säästä lukijaa ympäristön vihamielisiltä rasismikohtauksilta, joilta ei todellisuudessa taida kukaan muualta tullut välttyä.

Vapaa kertoo hyvästä tyypistä, kovia kokeneesta kanssaeläjästämme, ja se on sanomaromaani vapauden suhteellisuudesta. Tyylissä on totisuutta, tunteellisuutta ja tiettyä naiviutta, jotka hyväksyn ja ymmärrän päähenkilön tilanteessa. Siihen tilanteeseen on syytä eläytyä.
_ _ _
Annamari Marttinen
Vapaa
Tammi 2015
314 sivua e-kirjana
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa, Mari A. ja Tuhansia sivuja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Maritta Lintunen: Hulluruohola

PYRISTELY KÄSIVARSISUOJASTA

Nelikymppinen Sara saapuu resuisilta maailmanmatkoiltaan Suomeen. Äveriäs isoisä Janne järjestää irrallisen pojantyttären opettelemaan vastuuta Riihen kylään perustamaansa parantolatyyppiseen kommuuniin. Näin käynnistyy Maritta Lintusen romaani Hulluruohola (WSOY 2014).Hulluruohola

Monissa kirjablogeissa on Lintusen maailmaan viehätytty, mm. Ullan Luetut kirjat ja Rakkaudesta kirjoihin. Hulluruohola hämmentää minua. Sen lähtökohtatilanne on epäuskottava: eihän villinvapaata aikuista naista noin vain kuskata ja säilötä korpimaisemiin? Sen henkilöt ovat tarkoitushakuisen kummallisia, sivuhenkilöt erityinen friikkisirkus. Sen juonen jujut aavistan etukäteen. Sen teemat ja opetukset kirkuvat kovalla äänellä, oi, korvia soi, vähemmälläkin ymmärtäisin.

Epäuskottavuudesta toivuttuani löydän lukemastani monia viehättäviä ja kiinnostavia puolia. Jos otan annettuna tyylittelyn, jätän tilaa romaanin irrottelevuudelle. Lintunen järjestää kyläkoulun outolintujen avulla hiveleviä tilannekuvia, absurdeja, ilmaisuvoimaisia.

Kerronnan tyyli ja sävy eivät ole vakavia, vaikka teemat ovat. Kaikkein eniten minua viehättää kielen ja kerronnan selkeyden ja kuvallisuuden yhdistelmä. Lintunen luo välillä kerrassaan kauniita ilmaisuketjuja, etenkin luontohavainnot ja niiden kytkeytyminen mielentiloihin ihastuttavat.

Painoin poskeni kiveen. Halusin haljeta jälleen kahdeksi – katsoa itseäni etäämpää: kuinka nainen takertuu vuoren rinteeseen pysähtyneeseen kivipaateen, kuinka hän tuijottaa jäkälämattoa; harmaanvalkoisia maljoja, joissa jokaisessa kimaltaa jääkirkas pisara. Nainen tuntee sydämensä iskun kiveä vasten ja painaa rintaansa yhä tiukemmin karkeaan kallioon, odottaa syvyydestä jysäyttävää vastakaikua, kunnes tajuaa, ei ole olemassa sidettä elottoman ja elävän välillä, sillä ihminen on koditon vierailija kasvien ja kallioiden mykässä valtakunnassa – ja yhtäkkiä hän muistaa tunteneensa saman vierauden jo lapsena sivellessään hopeista kelopuun oksaa. Kuolleen suopuun kättä.

Sara on selvinnyt elämässä jo lapsena oppimallaan periaatteella: ”Ihminen on turvassa vain omien käsivarsiensa sisällä.” Vaikean tilanteen tullen hän jakaa itsensä kahtia, katsoo ulkopuolelta. Hän ei ole voinut päästää ketään lähelleen, jottei suojaus pettäisi. Saran riippumattomuus on näennäistä, se on rakkaudettomuuden tuomaa.

Olen lukenut lähiaikoina monia kotimaisia romaaneita siitä, miten aikuisten tietoinen tai tiedostamaton taitamattomuus, piittaamattomuus, syyllistäminen tai vastuuttaminen tekee peruuttamatonta tuhoa. Lapsi rehottaa aikuisuudessa rikkaruohoja, jotka häneen lapsena on kylvetty. Hulluruohola kertoo yhden tarinan siitä – lopulta jopa kahden suvun kolmanteen polveen kasautuneen ryteikön avulla. Ratkaisuntynkää tarjotaan: vanhan, tukahduttavan pöheikön kulottaminen saattaa pohjustaa maaperän uudelle kasvulle, avautumiseen muille ja itselle.

_ _ _
Maritta Lintunen
Hulluruohola
WSOY 2014
306 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessutapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus