Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2015

Mons Kallentoftin vuodenajat

Nimesin itselleni jännärimaaliskuun, ja päälukemistoksi valikoitui Mons Kallentoftin vuodenaikasarja. Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema -rypäs on ponnisteluja edellyttävä paketti peräjälkeen luettavaksi. Paksujen pokkareiden ennätyspieni fonttikoko saattaa myös vaikuttaa lukutuntemuksiin. Se muodosta, sisällöllisesti Kallentoftin dekkarit osoittautuvat fonttikokoaan vaihtelevammiksi.Kallentoft

Perhe on pahin. Kotona tapahtuva piittaamattomuus ja väkivalta on joka osan rikosvyyhdin alku ja juuri. Kovin ällöttävien tekojen takana on lapsena koettu kaltoinkohtelu, joka sittemmin kohdistuu muihin, usein viattomiin ulkopuolisiin, Syyskalma-osan pahiksen sanoin: ”Väkivallalla voin vallata itseni takaisin.”

Romaaneissa vilahtaa paljon lapsia ja nuoria, ja lähes kaikkien taustalla on perhe, joka ei aseta rajoja tai seuraa nuortensa tekemisiä. Kansankoti näyttää siloisen pinnan alla ankealta, rumalta, välittämisen kadottaneelta. Se ei ole yllätys ruotsalaisia dekkareita lukeneille.

Perhe on kirjoissa myös tärkeä, joskaan ei yksiselitteisellä tavalla. Sarjan päähenkilö ylikonstaapeli Malin Fors kipuilee: hän on kolmenkymppinen töitä paiskiva äiti, joka hoitaa sisäistä levottomuuttaan ryypiskellen, kuntoillen ja sekstaillen. Mikään ei pysy tavallisissa rajoissa, etenkin viinanhimo on raadollisesti kuvattu. Rakkaus teini-ikäiseen tyttäreen on väkevää, mutta sen ilmaiseminen tukkoistuu. Ero tyttären isästä vaivaa yhä. Malinin suhde omiin vanhempiin on erityisen etäinen. Perhesalaisuudella aletaan vihjailla Suvisurmissa, ja Kevätkuolemissa totuus räjähtää. Malinin mielialat ja rikos-caset ovat lähinnä ahdistavia, joten romaanien yleistunnelma on pingottuneen alakuloinen.

Tukahdutettujen tunteiden kieputtamia henkilöitä on Malinin ympärillä useita. Esimerkiksi Malinin työpari Zeke Martinson, rikospaikkatutkija Karin, pomo Karim ja toimittaja Daniel rimpuilevat tunnetiloissa. Lyhyet raapaisut henkilöiden ajatuksiin ja perhe-asioihin avartavat hienosti tyyppejä. Kallentoft osaa kuvata henkilöitään sisältäpäin fyysisyyttä ohittamatta. Kirjojen ihmiskuvassa on epätäydellisyyden ylistystä, siksi ailahtelua ja tempoilua piisaa. Virheitä tulee tehtyä tahtoen ja tahtomattaan rakkauden ja rakkaudettomuuden nimissä.

Linköping on todenoloinen miljöö, ja eri vuodenaikojen vaihtuvat erityispiirteet vaikuttavat kuvaukseen. Talvinen pakkassää ja kesän ennätyshelteet heijastuvat henkilöihin muita asioita kärjistäen, syksyn maatuva maisema voimistaa masentunutta tunnelmaa, ja kevään räikeä valo paljastaa kätkettyjä asioita.

Jääkylmä sade on kietonut Linköpingin sisäänsä.
Onko tuo kaupunki oikeastaan muuta kuin hyönteisten kotelo ihmisten haaveille? Maan viidenneksi suurimman kaupungin asukkaat puskevat vieretysten eteenpäin. He katsovat toisiaan. Tuomitsevat toisiaan. Yrittävät rakastaa toisiaan ennakkoluuloistaan huolimatta. Lingköpingiläset haluavat hyvää, Malin miettii. Mutta kun monien olemassaolo on jatkuvaa huolta työpaikan säilymisestä ja rahojen riittämisestä kuukauden loppuun ja muutamat harvat elävät yltäkylläisyydessä, ei solidaarisuutta ole aina tarpeeksi. Asukkaat elävät rinnatusten, heitä erottavat vain ohuet rajat kartalla. Voit huutaa hulppeasta omakoti-idyllistä jättilähiöihin, huutaa kuluneelta parvekkeelta takaisin. (Syyskalma).

Dekkareiden yhteiskunnallinen näkemys on oleellinen osa juonenkuljetusta, sillä kaikilla ei ole elämässä samoja mahdollisuuksia. Vaikka joka luokalla on enemmän myttyyn menon kuin onnistumisen kokemuksia, rikkaat ovat yksiselitteisesti mätiä öykkäreitä.

Jännitysjuonet kiristyvät kuin jousipyssyn jänne: ne venyvät, venyvät, venyvät – jännitys kasvaa – ja loppuratkaisu singahtaa vauhdilla. Välillä se osuu maaliin, välillä hiemaan napakympin ohi. Suvisurmissa ja Kevätkuolemassa kädet kyllä hikoavat dekkarin loppukiihdytyksessä. Muuten Kallentoft pitkittää tarinoita, mutta se onnistuu olemaan osa viehätystä: rikostutkinta on uskottavasti turhauttavaa sohimista erilaisten vihjeiden suuntaan.

Välillä teksti etenee juohevasti, välillä tyylitellysti. Nykivä, lyhytvirkkeinen tyyli rasittaa, vaikka sillä porataan kerrottavien mieleen. En ole erityisen innostunut kuolleiden sielujen sisäisestä puheesta: uhrit leijuvat tutkimuksia tarkkailevina höpöttävinä haamuina, jotka saavat Malinin kuulemaan ja näkemään tutkinnan aikana oikeita asioita. Kevätkuolemat-osassa aavenäkyily alkaa olla jo jopa kiusallista. Unillakin on vielä lisäksi sanansa sanottavana. Yliluonnollisuus on turhaa, sillä psykologinen ote henkilöihin on kyllin varma.

Kyllä Kallentoft tempaa seuraamaan sekä osasta toiseen jatkuvia keskeishenkilötapahtumia että joka osassa vaihtuvia murhajuonia. Turhan samantapaisesti joka romaani on rakennettu, mutta ymmärrän sen kuuluvan sarjaluonteeseen. Koska neljän vuodenajan paketti oli tanakka lukuannos, pidän pienen tauon ennen romaaneita Viides vuodenaika (WSOY 2014) ja Vesienkelit (WSOY 2015) – mutta jatkan, sillä on pakko selvittää, miten Malinin elämä etenee.
_ _ _
Mons Kallentoft

Sydäntalven uhri (2010/2012), 432 sivua
Suvisurmat (2010/2012), 427 sivua
Syyskalma (2011/2013), 422 sivua
Suomentanut Mirja Huovila
Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit

Kevätkuolema (2013), 475 sivua
Suomentaneet Arja Gothoni ja Juha Saikkonen
WSOY, Bon-pokkari

Jännitysromaaneja.
Lainasin kirjat kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Hän muistaa Elokuvallisesta elämänoppaasta lukemansa ajatuksen: Kun ihminen antautuu elokuvallisuudelle, hän kokee väistämättä todellisuudenjäristyksiä, jolloin asioiden mittasuhteet muuttuvat ja uhreiksi ikävä kyllä päätyvät ne, joiden osa on muuttua kokonaisuuden kannalta vähemmän tärkeiksi.

HarjukaupunginSalakaytavatMittasuhteet todella muuttuvat, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen loihtii kummallisuuksia keskisuomalaiseen arkeen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät (2010). Keski-ikäinen kustannustoimittaja Olli Suominen Jyväskylästä elelee hillitysti, kustantaa kirjoja tunnollisesti ja etääntyy vääjäämättömästi perheestään. Hän on kirkkovaltuuston jäsen ja klassikkoelokuvien ystävä. Nuoruudenrakkaus Katri Kara löytyy Facebookista ja osoittautuu kansainvälisesti menestyneeksi kirjailijaksi, ”Elokuvallisen elämänoppaan” tekijäksi. Facebookin kautta alkaa tulla viestejä muiltakin menneisyyden tuttavuuksilta. Tavallisuuden läpi tihkuu outoa tunnelmaa sateenvarjoineen ja takaumamuistoineen.

Lumikko ja yhdeksän muuta -romaani (Atena 2006) ilostutti aikoinaan minua kovin. Niin käy tämänkin romaanin kanssa – ilmeisen odotetusti… Kirjailija on omassa blogissaan kommentoinut: ”Tuosta keski-ikäisten naisten populaatiosta aika moni viehtyi toiseen romaaniini, Harjukaupungin salakäytäviin, joka keräsi suurta huomiota kirjablogeissa.”

Jääskeläinen osaa luoda ilmapiirin, jossa on jännitettä: jotain nyrjäyttävää on tapahtumassa ja tapahtunut. Lukijana olen tarinan vietävissä, vaikken kaikkea voi niellä, enkä hoksaakaan. Tietynsorttinen tyylittely on osa viehätystä, ja se on myös tyylikeino, jonka avulla vältetään tosikkomaisuus. Henkilöt ovat pitkälti konstruktioita kahden maailman risteyksessä. Ei juonen käänteitä tai Katrin kaikennielevää rakkauden joutsenlaulua ole tarkoitettu arkielämänkaltaisiksi: lukijan on lupa möyriä romaanin reaalifantasiamaailmaan ja uskoa siihen.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat.

Jossakin alitajunnan sokkeloissa tässä seikkaillaan samalla, kun haetaan tarinan ponnistuslautaa keski-ikäisyyden kuivahtuneisuudesta, elokuvista, nuoruudenrakkaudesta ja kirjabisneksestä. Ollin lapsuuskaveriporukan Viisikko-sarjataustaiset seikkailut palautuvat päähenkilön mieleen. Muistin mutkikkuus on osa kerrontaa, samoin maan alle tunkemisen tunteet ja näyt maanalaisissa kokemuksissa. Jääskeläisen ilmaisutapa on mutkatonta, ja hän lomittaa sujuvasti eri aikoja, tekstejä ja todellisuuksia.

Erikoinen ratkaisu on kirjailijan keksintö kahdesta loppuratkaisusta. Toinen on painettuna, toinen netistä luettavissa. Sopiihan se spefi-romaaniin, ja kummatkin luettuani pidän kumpaakin mahdollisena. Eli reippaasti fiktion ehdoilla menoa Harjukaupungin salakäytävissä on, ja huomasin luottavani kerronnan kulkuun ja otin kaiken annettuna. Kun seuraavan kerran käyn Jyväskylässä, katson sitä toisin silmin, ehkä M-hiukkasia elämänotteeseeni haalien.

– – –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010
373/375 sivua (kaksi loppua)
Luin kirjan e-kirjana HS-kirjastosta.
Muissa blogeissa muun muassa Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Reader, why did I marry him?

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Donna Leon: Kultamuna

Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan dekkareita on suomennettu jo yli 20, viimeisin on Kultamuna (Otava 2015). Epätasaisen sarjan uutukaisin vetää varmaa humanismilinjaa.

Brunetti ajatteli jo ensimmäisellä filosofian kurssilla esitettyä ongelmaa: jos metsästä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?
Määritelläänkö ihmisen elämä vain suhteessa toisiin ihmisiin? Jos, niin kuin Brunetti uskoi, ihmisen elämä jatkuu vain niiden ihmisten mielissä, jotka ovat tunteneet ja muistavat hänet, niin silloin Davide Cavanellan elämäntaival tosiaan oli surkuteltava ja päättyisi hänen äitinsä kuolemaan.

Lähipesulan puhumaton apumies Davide kuolee, ja Brunettin Paola-vaimon omantunnon soimaus resonoi komisariossa. Ammattietiikan rajat ylittää Brunettin tapa veivata työjuttuja rouvansa kanssa, mutta se on oleellinen nyanssi perhekeskeisen rikostutkijan toimintatavoissa. Siispä Brunetti lähimpine apureineen ryhtyy selvittelemään kuolleen ja hänen äitinsä taustoja. Tavallisesta tapauksesta paljastuu hämmentäviä epätavallisuuksia.Kultamuna

Mitä pitemmälle sarjassa edetään sitä verkkaisempaa on poliisityö. Selvityshommat etenevät tuttavien kesken tuumailuina. Kerronta on vaivatonta viivyttelyä, jolloin on aikaa ihmiselon tutkailuun. Mikään inhimillinen ei ole enää Brunettille vierasta, joten jäljelle jää – inhimillisyys. Petollisuus ja ihmisten kaltoinkohtelu masentavat, mutta ymmärrys elämään kuuluviin pikkuvirheisiin, pettymyksiin ja hetken iloihin luo kirjoille elämää ymmärtävän pohjan.

Paikallistapojen ja -politiikan rasittavuuksiin poiketaan vähän väliä, mutta on yksi asia, joka pelastaa kaikelta: turvallista onnea tarjoava perhe-elämä. Brunettille se on kaiken selkäranka. Rikostapauksissa se on yleensä katkennut.

Arkipäiväisyys ja tavallisuus ovat kirjojen viehättävyyden takana. Aterioinnilla on merkittävä rooli. Se on sekä huvittavaa että tietyllä tavalla hurmaavaa, lisäksi se on oleellinen osa kirjojen paikallisväriä. Eikä Brunetteja voi ohittaa mainitsematta Venetsiaa, sillä kanavakaupunki kilpailee komisarion kanssa päähenkilön tittelistä.

Kultamuna on varmaa, tuttua Leonia. Ote voi olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen: ei tarvita erityistehosteita (sarjamurhia, kidutuksia, yliluonnollisuuksia jne.), sillä jokapäiväisyydessä on tarjolla tarpeeksi julmuutta ja toisille selviämismahdollisuuksia.
– – –
Donna Leon 

Kultamuna
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2015
301 sivua
jännitysromaani
Sain kirjan bloggajakaverilta lainaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kirjailijatapaaminen: Tarquin Hall

Lukulamppu ja Gummerus järjestivät 23.3. kirjabloggaajille tapaamisen intialaistuneen brittikirjailijan Tarquin Hallin kanssa. Hall oli lentänyt samana päivänä Suomeen, mutta matkarasitukset eivät haitanneet, vaan kirjailija kertoili leppoisasti delhiläisestä elämänmenosta ja kirjoittamisesta.

Vish Puri -sarjan dekkareita on suomennettu neljä. Viimeisin Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen) ilmestyi nyt keväällä. Kirjoja myydään hyvin USA:ssa ja Ranskassa, ei niinkään kirjailijan kotimaassa Englannissa. Intiassakin niitä luetaan, jopa niin, että Vish Purista suunnitellaan siellä tv-sarjaa.

Vish Puri -sarja ilmestymisjärjestyksessä: Palvelijattaren tapaus, Nauruun kuolleen miehen tapaus, Kohtalokkaan voikanan tapaus ja Lemmenkommandojen tapaus.

Vish Puri -sarja ilmestymisjärjestyksessä: Palvelijattaren tapaus, Nauruun kuolleen miehen tapaus, Kohtalokkaan voikanan tapaus ja Lemmenkommandojen tapaus.

Bloggaajia kiinnosti, miten Intiassa on otettu vastaan ulkopuolisen näkemys maasta. Tarquin Hall tunnistaa sen, että joka kulttuurissa on herkkiä kohtia, joiden käsittelyä mieluusti vältellään tai pehmitellään. Hall on kuitenkin tarttunut kirjoissaan esimerkiksi joukkoraiskauksiin ja kastilaitokseen. Erityisen hurjistunutta vastaanotto ei ole ollut. Kitkerältä kritiikiltä voi toisaalta suojata se, että kirjat ovat fiktiota, eivät faktadokumentteja.

Helposti sulavaan sisältöön vaikuttaa sekin, että dekkareiden henki on leppoisan humoristinen. Jännittävyys ei ole Hallille pääasia vaan paikallisen ilmapiirin, menon ja melskeen tallentaminen. Perheyhteyden osuus on kirjoissa merkityksellinen kuten intialaisittain kuuluukin. Hall puhui pitkään yhteisöllisestä kulttuurista, jossa on laaja perhekäsitys. Saimme herkullisia esimerkkejä siitä, miten ydinperheen ohella sedät, tädit ja serkut sekaantuvat kaikkeen mahdolliseen.

Hallin vaimo on intialaistaustainen, joskin kirjailija perheineen haluaa ottaa etäisyyttä sukulointivyöryyn. Perheestä hän sai kuitenkin idean ensimmäiseen Puri-romaaniin: vaimon serkun naimattomuus vaivasi sukua ja apuna käytettiin etsivää. Lähipiiristä löytyi myös Pullukka-hahmoon sopivia esikuvia. Lisäksi Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus sisältää tositapauksen palvelijan katoamisesta.

Tarquin Hall

Tarquin Hall

Journalistina toiminut Hall ihmetteli päätymistään dekkaristiksi. Hän kertoi, ettei ole ylpeä kirjojensa juonenkehittelystä, mutta atmosfäärin tavoittamiseen hän on tyytyväinen. Hän on myös kiintynyt henkilöihinsä ja haluaa jatkaa heidän kanssaan, joten uusia Vish Puri -kirjoja on tulossa. Monet ovat ihastuneet kirjan päähenkilön äitiin, jonka osuus on osa osalta kasvanut. Kirjailijakin on tomeran äidin lumoissa ja nauttii hahmon koomisista ominaisuuksista.

Useat intialaiset ominaispiirteet ovat länsimaiselle käsittämättömiä, kuten voimallinen uskonnollisuus, patriarkaalisuus, poliittisen järjestelmän toimimattomuus, kastilaitos, säännöistä piittaamattomuus ja suurkaupunkien saastuneisuus. Henkilövetoiset kevytjännärit ovat Taquin Hallin tapa käsitellä nykyistä elinympäristöään. Ja tällainen pohjoismainen lukija saa sen myötä eksoottisen arkipaon. Miellyttävän kirjailijan kertomuksien muistelu on lisäbonus, kun seuraavan Vish Purin on aika tulla luettavaksi.

Tarquin Hallia ympäröivät tyytyväiset kirjabloggaajat: Minna, Salla, Taika, Kirsi, Tuija ja Hanna. Kuva: Eeva Herrainsilta

Tarquin Hallia ympäröivät tyytyväiset kirjabloggaajat: Minna, Salla, Taika, Kirsi, Tuija ja Hanna. Kuva: Eeva Herrainsilta


Tarquin Hallin kirjojen Pullukka-hahmoon sopien tarjolla oli monenmoista herkkua. Suuri kiitos Gummerukselle ja Lukulampulle mukavasta illasta! Kuva: Hanna Pudas

Tarquin Hallin kirjojen Pullukka-hahmoon sopien tarjolla oli monenmoista herkkua. Suuri kiitos Gummerukselle ja Lukulampulle mukavasta illasta! Kuva: Hanna Pudas

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Tarquin Hall: Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus

KASTIRAJA RAILONA AUKEAA

Neljäs Vish Puri -suomennos (Gummerus 2015) on suoremmin yhteiskuntakriittinen kuin aiemmat osat (kahdesta ensimmäisestä blogissani: Kuolleen palvelijattaren tapaus ja Nauruun kuolleen miehen tapaus). Kyllä muissakin sarjan osissa on sivuttu intialaisia maan tapojen kääntöpuolia, mutta Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus törkkii avoimesti kastisysteemiä.

Tarquin Hallin Vish Puri -dekkareiden juonet eivät pistä käsiä hikoamaan piinaavasta jännityksestä. Kukin ”tapaus” on kuin pakollinen paha muun mielenkiintoisen koristelun liimana. Kirjojen viehätys on pitkälti mentaliteetissa sekä miljööseen liittyvissä äänissä, mauissa ja tuoksuissa. Intialaisen elämänmenon kuvaus on tyyliteltyä hupilukemistoa.Vish Puri 4

Puri-kirjakeitosten ydinluu on nimihenkilö, Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja. Koomisen olemuksen kätköissä on nokkela sotkujen selvittelijä, siis varsinainen kova luu. Lisämausteita tarinointi saa Vish Purin arvoituksellisesta työväestä ja kyseiseen juttuun liittyvistä henkilöistä. Lemmenkommandojen tapauksessa porukkaa juonen ympärille keräävät kastien ylittävään rakastumiseen liittyvät katoamiset ja kuolemantapaukset. Puri joutuu myös koville kilpailijansa kanssa. Jutussa on siis juonikasta toimintaa, jonka lomaan eksyy välillä kireitä pohdintoja kastirajoista.

”Herra Puri – -. Mutta tämän voin kyllä sanoa: Intia ei kehity koskaan, se ei ikipäivänä tule osaksi sivistynyttä maailmaa, ellemme me pääse lopullisesti eroon kastilaitoksesta. Se on äärimmäisen vahingollinen, se synnyttää korruptiota poliittisessa järjestelmässämme ja takaa, että kymmenet miljoonat intialaiset pysyvät koko elämänsä köyhyydessä ja tietämättömyydessä – kastilaitos on meidän kaikkien kaulaan ripustettu valtaisa albatrossi. – -.”
”Tuossa asiassa minä en käy väittämään vastaan”, sanoi Puri, joka ei ollut aivan varma, mikä albatrossi oli, mutta hän ei viitsinyt käydä sitä kyselemään.

Perhe ja sen laajat suhdeverkostot ovat mitä ilmeisimmin intialaisille oleellisen tärkeitä. Vish Puri -sarja näyttää sen kaikessa kirjavuudessaan huumoripuolta unohtamatta. Osa osalta Purin äiti saa isomman roolin ja tekee yhä näkyvämmin omia rikosselvityksiään, mikä kismittää poikaa. Sukupuolien roolit ja niissä taiteilu kuvataan Purin kotioloissa eloisasti, mutta muuten yhteiskunnassa naisten altavastaajaosa näkyy karusti.

Pönäkkä etsivä kantaa kotioloissa hellyttävää Pullukka-nimeä, eikä syyttä. Mausteisten herkkujen ahmiminen on Vish Purin pahe. Ruokia kuvaillaan antaumuksella, ja lopussa on muutama maukas resepti, joten voi siis sanoa, että siltä osin Tarquin Hall kirjoittaa herkullista viihdettä. Purit nielee tökkimättä; ne ovat monipuolisesti ravitsevan kirjallisuuden ystävälle pikanttia pikaruokaa pikkunälkään.

– – –
Tarquin Hall
Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2015
Sain kirjan kustantajalta. Tapaan kirjailijan kustantajan järjestämässä tilaisuudessa 23.3.2015.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jenna Kostet: Lautturi

MINNA CANTHIN PÄIVÄNÄ UUTTA NUORISOKIRJALLISUUTTA

Suomalainen nuorten ja nuorten aikuisten spekulatiivinen fiktio on kovassa nousussa. Ymmärrän sen lumon: spefin käsittelemät perimmäiset kysymykset ovat samoja kuin realistisen kirjallisuuden, mutta kummakuorrutus leikittää ja tehostaa aiheenkäsittelyä sekä puhaltaa lukukokemukseen tähtipölyä, parhaimmillaan tarjoaa eturivin paikkalipun yllätykselliseen mielikuvanäytökseen.

Jenna Kostetin Lautturi (Robustos 2014) kuvaa kahden maailman nuorten kohtaamista. Tuonelan virralta pulpahtaa tähän maailmaan Kai, kalpea sielujen lautturi. Ira on kaupunkilainen kaunotarälykkö, jonka kaverit ovat erilaisuutta sortavia kulmakunnan kunkkuja. Nuoret kohtaavat lukion toisen lukuvuoden kuluessa.

Romaanin parasta antia ovat tuonpuoleisesta tulleen katse tähän maailmaan ja kalevalaisen Tuonelan rinnakkaisympäristö. Tuonen virran kuvaus on jätetty viitteelliseksi, mutta siitä välittyy seesteinen rauha ja kauneus. Ihastuttavia yksityiskohtia sielujen kotimaassa ovat ainainen hiljainen kevät, hiirenkorvat koivupuissa ja kehrääjälinnun laulu.

Lautturin alla Gallen-Kallelan "Lumpeihin hukkunut" Kantelettaren juhlapainoksesta.

Lautturin alla Gallen-Kallelan ”Lumpeihin hukkunut” Kantelettaren juhlapainoksesta.

Kain tyyppiseen ideaalihahmoon ei ole helppo saada lihaa luiden päälle, mutta Manalan nuoresta miehestä, vanhasta sielusta, huokuu salaperäinen viisaus ja tyyneys. Paikoitellen Kain tekemät havainnot ja ristiriitaiset tunnelmat monipuolistavat hahmoa, ja väkisinkin tyyppiin tykästyy. Spefissä näyttäytyvät tosiolevan kummallisuudet: Kain silmin tämä maailma on outo ja toinen.

Ehkä minä en osaa enää nähdä niin kuin kotona virralla, missä sielut ovat edessämme avoimina ja paljaina. Täällä on paljon valheita ja sellaisia totuuksia, joita ei kerrota. Täällä ei olla sellaisia kuin ollaan sisältä, vaan sitä, mitä halutaan näyttää ulos.

Kerronta hyödyntää kahta maailmaa. Välillä minäkertojana on Kai, välillä Ira. Kertojien kieli eroaa toisistaan, samoin katsantotapa kovin ilmeisesti, kertojien taustoista johtuen. Kieli kaappaa toisinaan omaperäisiä kuvia, ja etenkin Kain ilmaisu viehättää, esimerkiksi kirjoitettujen sanamuurahaisten vilinä.

Iran kerrontavuoroissa paljastuu kolkko perhetilanne, joita kaikkien ihailema 17-vuotias ei muille paljasta. Kaihin verrattuna Iran osuus on tavanomainen tarina kotiongelmista, kaverisuhteista, kiusaamismekanismeista ja kukkopoikien nokittelusta. Siinä on jotain kulunutta. Nuorten päähenkilöiden kohtaamisessa on puolestaan viehättävää virettä, hippusia hohtoa heijastavasta taikatomusta.

Lautturi on tämänpuolisen maailman nuoren kasvutarina, sysäys kasvaa omaksi itsekseen, ottaa tulevaisuus omiin käsiin sekä riuhtaista itsensä ja läheisensä vahingollisesta elämästä. Tunnelmallinen romaani sopii hyvin suuntaansa etsiville, etenkin (runo)tytöille.

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet
Lautturi
Robustos 2014
199 sivua
nuortenromaani
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
Monissa blogeissa on Lautturi-kokemuksia, mm. Morren maailma, Kujerruksia ja Lampun varjossa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Patrick Modiano: Nuoruus

Nobel-palkinnon innoittamana tartuin ensimmäiseen modiaanooni. Sattumanvarainen valintani oli kohtuullisen kapoinen romaani Nuoruus (WSOY 1986). Pöyhin ennakkotietoja Patrick Modianon tuotannosta, ja niiden perusteella osasin odottaa häilyviä tuokiokuvia. Enteilin joelhaahtelamaista otetta. Aprikoin, alkaako minua vaivata, ettei McEwania, Atwoodia tai Murakamia palkittu naftaliinista nostetun ranskalaisen sijaan. Ehei, en ryhdy spekuloimaan yhden luetun teoksen perusteella palkintoraadin arvostelukykyä.

 Romaani alkaa Odilen 35-vuotissyntymäpäivästä. Sitä juhlistetaan Louisin, kahden lapsen ja ystäväperheen voimin. Viitteellinen lähtötilanne on kimmoke palata pääparin menneisyyteen parikymppisinä.Nuoruus

Juoni ei ole oleellinen. Nuoret tapaavat ja haahuilevat. Touhuilua määrittävät sattumanvaraisuus ja tilanteesta toiseen liukuminen. Teemana voisi olla nuoruuden joutilas, tavoitteeton, ajautuva päämäärättömyys. Sen – hämärän välikön ennen johonkin suuntaan kääntymistä – romaani kaappaa talteen.

Minua mietityttävät eniten Odilen kolkot kokemukset nuorena naisena kabareepiireissä ja Pariisin yönkiiltävillä kaduilla. Nuoruuden herkullisin piirre on tarinassa pomppiva väki. Kummalliset tyypit marssivat suoraan tilanteisiin ja häipyvät. Kenestäkään en oikein pääse perille, enkä uskalla heidän merkityksestään lausua mitään. Kieli on toteavaa, ja välillä kerronta hätkähdyttää äkkisiirtymällä tai hetkestä irtoavalla ajatuksella.

Oleellista on ilmapiiri. Siinä on outo sekoitus tunnelmointia ja tunteettomuutta. Mitkä lienevät välinpitämättömyyden ja viileän tyylikkyyden erot? Se ei minulle selviä, mutta kerronnan visuaalisuus vaikuttaa. Vääjäämättömästi näen silmissäni hieman kulahtanein värisävyin filmatun ranskalaisleffan, jossa eksentriset hahmot lipuvat Seinen rantamilla niitä näitä jutustellen tai vaeltaen naama peruslukemilla kovin chic.

Romaani sekä ärsytti että viehätti. Tuskastuin useaan otteeseen, sillä lipsuin tarinan tarttumapinnalla. Silti impressionistinen ailahtelevuus myös miellytti. Pääsin hetkeksi tirkistelemään tuntemattomien henkilöiden kohtaamisia, yhden parin yhteiselämän alkuvaiheita ja hetkeä 15 vuotta myöhemmin. Eletty elämä läikkyi, vaikka pinta oli tyyni. Ja loppuvirke on hieno. (Minun on pakko siteerata se. Sijoitan lainauksen ihan loppuun, joten pysähdy tähän, jos haluat säästää sen oman Nuoruutesi huipennukseksi.)

– – –
Patric Modiano
Nuoruus
Une Jeunesse
Suomentanut Jorma Kapari
WSOY 1986
164 sivua
Lainasin kirjastosta.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin, mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

TALVISODAN IHMEEN TAKANA

Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. kuluneeksi 75 vuotta. Samana päivänä ilmestyy JP Koskisen uusin romaani Kuinka sydän pysäytetään, jonka alaotsikko olisi voinut olla Romaani talvisodasta, mutta se onkin Romaani sodasta ja rakkaudesta (WSOY 2015).Kuinka sydän pysäytetään

Kuinka sydän sitten pysäytetään? Esimerkiksi se näyttää käyvän nujertavan, spartalaisen ja poissaolevan isän sekä tukahduttavan syyllistävän äidin avulla. Saavuttamaton, laskelmoiva rakastettukin voi olla siihen osallinen. Symbolisuutta olen siis otsikosta lukevinani, eikä romaanin talvisotakaan ole vain tämä kuuluisa muutaman kuukauden teurastustaistelu: se on päähenkilön pitkäkestoinen, kylmä kamppailu hyisistä kasvuvuosista maaliskuuhun 1940.

Sota oli kuin mustalla taivaalla loistava punertava kuu. Kun sirppi alkoi hitaasti kasvaa, se saattoi ajoittain näyttää pienemmältä tai suuremmalta päivistä riippuen. Mutta kaikesta huolimatta se kasvoi vääjäämättä saavuttaakseen täyden kelmeän loisteensa.

Juho Stendahl on kultavitjaisen upseerin poika, joka ehtii lapsena nähdä Pietarin hovikoreuden ennen perheen pakoa Helsinkiin. Isä riisuu tsaarin armeijan rensselit, kääntää takkia ja katoaa, ja katkeroitunut äiti jää lasten kanssa kurjistuneisiin oloihin. Juhosta kasvaa todellista minäänsä kätkevä viipperä. Hänessä on vaaraa, viekkautta ja vakiintumattomuutta.

Juho on rikkinäisyydessään kiehtova hahmo, mutta joiltain osin hänessä on niin paljon aineksia, että paikoitellen koen tyypin pakenevan ulottuviltani. Toisaalta se on osa päähenkilön persoonaa, saippuapalamaisuutta, jolle on löydettävissä psykologiset perustelut.

Romaani on ennen kaikkea Juhon kehitystarina, ja samalla se on väkevästi historiallinen romaani, sillä ilman Venjän vallankumousta, kansalaissodan tapahtumia ja toisen maailmansodan kytemisvuosia ei Juho olisi kuvatunlainen Juho. Maailmatapahtumat vaikuttavat oleellisesti yksilöihin, Juhon tapauksessa normisotijaa enemmän, sillä hän on Mannerheimin tiedustelija, joka osallistuu sotaa edeltäviin tunnusteluihin Moskovassa, Berliinissä ja Tukholmassa. Lukijana pääsen aitiopaikalle diplomatia- ja tiedonvaihtokähmintöihin. Tämä puoli romaanista on jännittävästi toteutettu. Ilmapiirin epävakaus ja kaikenmoinen välistävedon kireys tuntuvat tukevasti. Kaikkiaan päähenkilö ja juoni kulkevat siten, että romaani vetää ahmimaan.

Olen hämmentynyt romaanin naiskuvauksen yksiulotteisuudesta. Uhriäiti on kovin kapoisesti kuvattu, ja siskot jäävät etäisiksi. Jenkkitoimittajatar on lähinnä näky Juhon eduntavoittelupetollisuuteen. Ja sitten on Laura, varsinainen femme fatale. Lauran ja Juhon suhteen lähtökohtana on lapsuudessa vannottu verivala. No, kyllä Lauran kiipijyydessä on terästä, mutta tällainen film noir -kohtalotar ei valitettavasti yllätä eikä kehity katseenvangitsijaksi. Yhden johtoajatuksen hänen suustaan nappaan:

– Älä ole lapsellinen. Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä. Näinä aikoina ihmishenki menettää arvonsa. Kukaan ei sure enää yhtä miestä, kun kyse on tuhansista tai miljoonista.

Jos ovat naiset aika lailla kaavapaperin ääriviivoista leikattu ja sotajermuissakin tuttuutta, itse sotakertojana Koskinen jysäyttää. Jo punavankiaikojen kuvaus näyttää ankaria hetkiä, mutta kun romaanissa päästään rintamalle, olen siellä minäkin. Sodan mielettömyys, odottaminen, kyttäily, tappotyö ja sen tulokset ovat vakuuttavasti survaistu. Sotijat tekevät, mitä tehdä täytyy, mutta kauheaa se on. Sodan groteskius korostuu pakkasessa ja miljoona-armeijan uhreja säästelemättömissä hyökkäyksissä. Näen sodasta lumen ja veren värittämiä taisteluita, mutta näen myös sen, että sota on päähenkilölle yksityinen isänmurhan mahdollisuus.

 Kuinka sydän pysäytetään on kerkeästi etenevää proosaa, jota virkistävät aikasiirtymät. Pidän erityisen paljon siitä, miten historialliset poikkeustilanteet elävät henkilöissä, joista osa on oikeasti elänyt, osa vain tässä fiktiossa. Minäkerronta kieputtaa minut päähenkilön pauloihin, vaikken voi hänestä varauksettomasti pitää, ja juuri se pitää minut hyvällä tavalla valppaana. Turhan usein Juho vaipuu uneen ja hätkähtää siitä, tai törmään johonkin muuhun kuluneeseen konstiin. Koska sain luettavaksi romaanin ennakkokappaleen, en voi olla varma, mitä muutoksia lopulliseen versioon on tullut, joten en juutu yksityiskohtiin. Sanonpa vain, että Koskisen romaani on kulkeva lukuromaani kotimaisista kohtalonvuosista yhden henkilön kylmänä talvisotana.

– – –
JP Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään. Romaani talvisodasta
WSOY 2015
romaani
Sain ennakkolukukappaleen kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

RAKKAUDESTA JA TEATTERISTA

On vaikea vastustaa kirjaa, jossa jo alussa todetaan: ”Luken ensimmäinen ajatus oli, että siedettävän elämän vähimmäisvaatimus on se, että ihminen voi halutessaan nähdä maalauksia, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia.” Eikä ole muutenkaan syytä pullikoida vastaan lukiessa Sadien Jonesin romaania Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015).

Ehkä rakkaus tosiaan on totta, mutta rakastamisen tapa, sävy, kesto ja ilmaiseminen vaihtelevat. Jokainen voi rakastaa eri hetkissä eri tavoin samoja ja vaihtuvia kohteita. Tästä Jones romaani kertoo kerrassaan valloittavasti. Romaanissa on monia mausteita, ei vain makeaa: suolaa on ripoteltu, hapanta myös, ja hyppysellinen lihaisaa umamia verevöittää tekstin keskivertoromanssia unohtumattomammaksi.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Romaanin päähenkilö on Luke, pikkukaupungin levoton mutta lahjakas kasvatti, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Nina on pari vuotta nuorempi näyttelijättäreksi päätyvä neitokainen. Sekalaisissa teatteritöissä hommailevat myös Luken ystävät Leigh ja Paul. Muut kolme liittyvät Lukeen erivahvuisin ystävyyden ja rakkauden sitein.

Teatterimaailman liepeillä kuljetaan 1970-luvun alkuvuosina, sitä ennen viivähdetään vähän 1960-luvun puolella. Ajan brittihenki tuntuu, ja tunnelmaa vahvistetaan ajantasaisella soittolistalla. Sodasta ei ole pitkä aika, ja sen eläneiden sukupolven vauriot vaikuttavat yhä. Perhesuhteissa on kaikilla melkoisia möykkyjä, Lukella ehkä eniten sulamatonta materiaa. Kenelläkään ei ole hellää tai herkkää mallia saada tai jakaa rakkautta.

Romaani siis tarjoaa erilaisia rakkausvariaatioita: on ystävyyttä, turvallisuushakuisuutta, turvattomuutta, haparointia, hyväksymättömyyttä, hullaantumista, huikentelua, huijausta. Yksi on ”järki ja tunteet” -mukaelma Leighin tapaan:

Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista. Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. Romanttinen rakkaus tuntui hänestä huvipuiston halpamaiselta huijaukselta: siltä, kun joutuu raahatuksi horjuvan sirkuspyörän selkään ja sitten putoaa naama edellä kermakakkuun kyynisen maailmankaikkeuden nauraessa taustalla.

Romaani on ilman muuta rakkausromaani, mutta se ei ole vain sitä. Vetoavinta siinä on henkilökuvaus. Jones tavoittaa poikkeuksellisen hyvin nuorten henkilöiden muuttuvia tunnelmia: päättämättömyyttä, arkuutta, äkkinäisiä puuskia, itsensä yllättämisiä ja tilanteista selviämistä, selviämättömyyttäkin. Henkilöissä on arvaamattomuutta ja kulmikkuutta, siitä pidän erityisesti. Jokainen neljästä houkuttaisi minut kyökkipsykologisiin tutkielmiin, siten hienosti ripotellusti Jones kuvaa taustoja, toimintaa ja tuumailuja. Jääköön tutustuminen kuitenkin kullekin lukijalle. Sen vielä totean, että Luke on romaanin magneetti, jonka vetovoimaan imeytyvät romaanin tytöt, ja taitaa teho ulottua romaanin lukijoihinkin. Tunnustan.

Ja hän ajatteli Lukea: tämän fiksuutta, tämän erilaisia puolia, joita oli niin paljon ettei niistä yhdenkään kanssa voinut tuntea oloaan turvalliseksi.

Jonesin tapa kertoa onnistuu kaappaamaan mukaan tarinaan. Etenkin alkupuoli innostaa, sillä Lukea ja Ninaa kuljetellaan vuorotellen. Olen otteessa odottamassa, milloin tiet risteytyvät ja mitä sitten tapahtuu. Paljon tapahtuu ja onneksi myös odottamatonta. Pientä vetkuttelua on havaittavissa keskivaiheella mutta perustellusti. Kirjailija osaa kertoa ja asetella sanansa siten, että elävät mielikuvat heräävät. Siksi Ehkä rakkaus oli totta on nautinnollinen romaani rakastamisen sävyvaihteluista.
_ _ _
Sadien Jones
Ehkä rakkaus oli totta
Fallout
Suomentanut Marianna Kurtto
romaani
Otava 2015
419 s.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja-arvioinnit ovat tänään julkaisuvapaita. Minun kanssani samalla kellonlyömällä postaa Arja blogista Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Liisa Rinne: Odotus

ADOPTIOAATELMIA

Kansainvälisenä naistenpäivänä sopii pohtia naiseutta. Lisäkierrettä aiheeseen voi hakea äitiyden ja identiteetin mutkista: äitiyttä kaipaava ei saa äitiyttä synnyttämällä, synttänyt ei saa kokea äitiyttä, ja synnyttävä on oman alkuperänsä salaisuuksien merkitsemä. Lähdetään siis setvimään tätä.

Liisa Rinteen esikoisromaanissa Odotus (Atena 2015) raskaana oleva yli kolmikymppinen Emilia odottaa tapaavansa ensimmäistä kertaa biologisen äitinsä. Emilia saa vahingossa 13-vuotiaana selville olevansa adoptoitu. Romaanissa käydään läpi Emilian, adoptiovanhempien ja biologisen äidin tunnetilanteita vuosien varrelta.

Päänäkökulma on Emilian. Kaikki merkit, joista hän lukee joukkoon kuulumattomuuttaan, tallentuvat hyvin tekstiin. Emilia tarvitsee selviytyäkseen itsepäisyyttä, mielikuvitusräyhähengen, valokuvauksen ja monensorttisia torjuntareaktioita. Kaikessa kiemurtelee adoptoituneen tuska siitä, että hän joutuu elämään kuin sokeana: hän ei voi johtaa piirteitään tai taipumuksiaan mistään tuntemastaan. Oma raskaus voimistaa juurettomuudentunnetta.

Olen olemassa erehdyksestä. Olen nyrjähtänyt siitä luonnollisesta kulusta, jota elämän tulisi noudattaa. Seurustelu, avioliitto, lapsi – niinhän sen olisi pitänyt mennä? Ehkä mukana on ollut rakkauttakin, mutta se rakkaus on ollut niin heikkoa ettei se ole kyennyt pitämään minua hengissä vaan on tarvittu toisenlaista, kiivasta ja vaativaa, joka paikkaan tunkeutuvaa rakkautta, jotta minä selviytyisin. Mutta mikä osa on lopulta minua tuon erehdyksen ja rakkauden väliin jäävässä tilassa, tyhjiössä missä henki ei meinaa kulkea?

odotus

Biologisen äidin osuus on romaanin tavallinen tarina. Adoptiovanhempien näkökulma on mielenkiintoisin, sillä rakkauden ailahdukset, vieraus ja kiintymys ovat vaihtuvia tunteita täynnä. Lassen ja Ailan, miehen ja naisen, muuttuminen elon myötä on viittauksenomaisesti mutta viehättävästi viritetty. Sukupuoliroolit ovat toisaalta tiukasti uomissaan, ja toisaalta Aila rikkoo ajan henkeä jumittamalla kotirouvana ja Lasse poikkeuksellisella harrastuksellaan – millä – se jääköön lukijalle yllätykseksi. Minulle tuttu 1960-70-lukujen taitteen kasvatusmentaliteetti tavoitetaan myös mainiosti.

Kirjassa on melankolisen hämyisä tunnelma. Tarina on kerrottu polveillen mutta tiiviisti, ja siinä on kielen vaihtelusykettä, osuvia tuokioajatelmia ja sahaavaa juonenkuljetusta. Odotus on kelpo kokonaisuus. Ja sitten seuraa ”mutta”. Koskettavat asiat eivät tulleet liki. Näin ne, ne kulkivat aika läheltä, en silti tuntenut niitä. Sinisen linnan kirjaston mielestäkään romaani ei tarjoa aiheesta uutta, silti tunnelma, kieli ja kerronta viehättävät.

Odotus on romaanille osuva nimi, mutta se voisi olla myös monikossa. Se on vallitseva tila monessa merkityksessä, ja monenlaisia odotuksia kirjan henkilöillä on elämälle ja kanssaihmisille. Vaan miten odotuksille usein käy?

– – –
Liisa Rinne
Odotus
Atena 2015
181 sivua
Sain kirjan bloggaajaystävältä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

PUHUMATTOMAN KOULUKUVA

Pärttyli Rinteen esikoisromaani Viimeinen sana (Noxboox 2014) kertoo tuntemisen, sanomisen ja vuorovaikutuksen vaikeuksista. Siihen on kuvattu tavoittamattomuuden tila, josta ei voi seurata kuin katastrofi.

Oli kaksi esitystä: se, jonka hän esitti itselleen, ja se, jonka hän esitti toisille. Ensimmäinen koostui näkymättömistä tapahtumista hänen mielensä hiljaisuudessa, jälkimmäinen eli heidän kasvojensa yhteydessä. Hän mutristi kasvoilleen pohdiskelevan ilmeen ja käänsi sivua, vaikka oli kadottanut tekstin merkityksen. Kolehmainen avasi laatikon pienellä avaimella ja otti esiin pistoolin.

Päähenkilö Franz on lukiolaisnuori, joka päässään kehittelee mullistavaa vapauden filosofiaa, luonnollisesti Nietzsche esikuvanaan. Franz luonnehtii itseään eristäytyneeksi, ei yksinäiseksi. On hänellä yksi kaveri, Kolehmainen. Tyypilliseen tapaan joukosta poikkeavat nuoret miehet ovat vähintään normiporukan syrjimiä.

Kolehmainen puhuu ja touhuaa pistoolinsa kanssa. Taitaa olla niin, että pelottavimpia eivät ole nämä höpöttelijät, vaan vaikenevat franzit, joiden hautomista ajatuksista ei pääse perille. Kuinka paljon heitä on lukion ja ammattikoulujen käytävillä, naureskeltuja vetäytyjiä, eristettyjä puhumattomia? Näin on Viimeisessä sanassa. Näin on ollut muutaman kerran lähihistoriamme kouluammunnoissa.

Rinne kehittelee kylmäävästi Franzin henkilökuvaa. Koska yhteys ulkomaailmaan on epäonnistumisien ketjua, nuori mies jumittuu luomaansa yli-ihmiskehikkoon. Tämä kulminoituu vaikuttavasti kohdassa, jossa Franz vetäytyy filosofiaväittelykilpailusta uskotellen ylivoimaisuuttaan. Rinne kuvaa tylyn tehokkaasti ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään kaiken omaan päähänpinttymämalliinsa. Lukiessa minut valtaa epätoivo: ovatko nämä puhumattomat poikapommit tunnistettavissa ja onko fanaatikon suhteen mitään tehtävissä? Uskonkiihkossaan – on se sitten yli-ihmisyyttä, jihadismia tai mitä tahansa vaihtoehdotonta – ihminen ei kykene vuorovaikutukseen vaan lukittautuu ainoaan oikeaan totuuteensa ympäristöstään piittaamatta.

Oli tapahtunut mittaamattomasti enemmän kuin Franz oli salaisimmissa unelmissaankaan osannut aavistaa. Virpin käsissä oli nyt määrätä hänen siviilielämänsä suunta tästä hetkestä kuukausiksi, vuosiksi, tai kenties koko elämäksi eteenpäin.

Rakkaus voisi olla ratkaisu. Virpi avaa Franzille rakkauden oven mutta sulkee sen, vaikka raastavan raolleen se jää Franzin mielikuvamaailmassa. Karkeaa, kapeaa ja kipeää on nykynuorten rakkaus, jos se matkitaan nettipornosta, ja niin käy, jollei ole muunlaisia malleja tai taitoja kommunikoida. Erityisen karmivalla tavalla kirja kuvaa perhesuhteita, niiden outoja mekanismeja, joissa vanhemmat ovat kadottaneet yhteyden lapseensa ja jossa lapsi hallitsee kauhun tasapainoa.viimeinen sana

Rinne ei selittele. En tiedä, mitä perheessä on tapahtunut, näen vain tämänhetkisen tuhotilan. En tiedä Franzin kouluhistoriaa, näen vain muutaman oppitunnin, kohtaamattomuuden ja Franzin äänettömän filosofeeraamisen. En tiedä Franzin ystävyys- tai ihastusyrityksistä, näen vain kouluyhteisön, Kolehmaisen ja Virpin sekä hakusessa olevat sosiaaliset taidot.

Romaanin alku vetää vahvasti. Se pohjustaa ja antaa odottaa peruuttamatonta. Loppupuolella on epätasaisia kerrontavaiheita, mutta ymmärrän kerrontalinjat päähenkilön järkkymiskehitykseksi. Franzin filosofointi antaa odottaa itseään, eikä se vakuuta – niin on kai tarkoituskin, koska Franzin heikko kohta on se, mitä hän luulee vahvuudekseen. Loppu on koettava, viimeiset sanat kuultava. Viimeinen sana on levottomuutta herättävä koulu-, koti- ja henkilökuva.

– – –
Pärttyli Rinne
Viimeinen sana
Noxboox 2014
213 sivua
romaani nuorille ja aikuisille
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus