Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.