Tuleeko turistin tuntea häpeää ja syyllisyyttä, kun hän kulkee jonossa kaltaistensa kanssa mannerlaattojen välissä? Pääkohde on mykistävien näkyjen luonnonpuiston huippunähtävyys, repeämä, joka erottaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat. Paikassa lisäksi pidettiin parlamenttia jo yli 1000 vuotta sitten.
Jäyhää ja yksityisesti vaikuttavaa, vaikka maiseman jakaa samanaikaisesti sadat muut. Minulle kokemus on ainutlaatuinen, tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan nähdä mahdottomat maisemat.
Mietin myös vieraslajikeskustelua Suomessa, kun vuorenrinteet Islannissa hehkuvat silmänkantamattomiin alaskanlupiinien sineä. Lupiinit on päästetty leviämään eroosion estäjiksi. Reykjavíkin pihoilla kurtturuusut punertavat ja portinpielissä rönsyävät myrkkyputket. Tätä sattuu joka paikassa: ihminen koristaa ympäristöään, entinen tukehtuu uuden alle.
Kääntelen mihin suuntaan vain, Islannin ihmeet ovat kesäni kohokohta. Maa häkellyttää luonnonvoimillaan ja sitkeydellään, Reykjavík arkisen moni-ilmeisenä värikkäine aaltopeltitaloineen, sää alati vaihtelevana. Oudosti minua liikuttavat samat pihakukat ja pensaat kuin kotona: leinikit, kurjenpolvet, syreenit ja juhannusruusut. Sitten kummastelen väkevää kulttuuritahtoa ennen ja nyt. Kun muualla Pohjoismaissa tallennettiin vasikannahkoihin muutamia satoja sivuja saagoja, kirjattiin niitä Islannissa yli 10 000 sivua. Lisäksi häkellyn maan eristyksissä olon näennäisyydestä. Keskellä valtavaa merta pienen Islannin vähäväkinen kansa on ollut yhteydessä muuhun maailmaan sitten 800-luvun, ja siitä lähtien ympäristö ja ihmiset ovat muokkautuneet muun maailman mukana.
Vesi putoaa ennen
kuin saan sen silmiini
kauan sen jälkeen, kun
mannerlaatat erosivat
toisistaan ja päästivät
ihmiset päättämään
asiansa ja päivänsä sukupolvesta
toiseen, ymmärtämään, että
laavamusteen alla kirjoitetaan aina
tulella ja päätetään lauseet
rikinkatkuiseen kiehuvaan veteen, jottei
kukaan voisi koskea kerran luotuun,
kalliot halkaisevaan tietoon, ja vaikka
mannerten välinen aukko levenee
kynnenkasvun verran vuodessa, leikkaan
kivisormien terävät reunat, että
en raapisi mennyttä, koska
juuri nyt jatkuva vesivirta yhdistää
ääripäitä, kylmää ja kuumaa. En toivo, että
siitä tulee kädenlämpöinen.
Matka Reykjavíkiin ja sen lähiympäristöön (Golden Cirkle) 24. – 27.6.2019.
Matkaani liittyviä kirjajuttuja:
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Arnaldur Indriđason: Petsamo
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos upeiden kuvien siivittämästä nojatuolimatkasta uskomattomaan Islantiin sekä kiintoisista pohdinnoistasi!
En usko häpeän ja syyllisyyden rakentavaan voimaan. Elämäni tarkoitus on kasvaa ihmisenä täyteen potentiaaliseen mittaani ja siinä osarakennusaineina ovat uudet kulttuurit, maisemat, kokemukset, rakennusaineet tulevaa kohti.
Seesteinen ilmeesi ja katseesi kuvaavat hyvin avaamiasi tuntoja, heijastavat myös lukijalle, että matka kannatti ja kantaa kohti tulevaa, jää debetiksi elämän taseeseen. Leppeää kesänjatkoa Sinulle:)
Tulen aina iloiseksi kommenteistasi! Ja kiitän niistä.
Maailmassa on lukuisia kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Välillä pitää kuitenkin kysyä ja hakea omaa paikkaa – joskus kysymysten ja vastausten välistä.
Tämä vielä: Islannissa on helppo ottaa hyviä kuvia. Maisemissa riittää!
Paluuviite: Vuosikatsaus 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja