Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2019

Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9

Aloitin Laxnessin Salka Valkan (WSOY 1966) lukemisen Islannissa. Saatoin haistaa meren sekä nähdä kalastajien kokemat säävaihtelut lahdilla ja pilvien liikkeet vuorten rinteillä. Maisemakokemukset nyky-Islannissa sysäsivät siis kuvittelemaan kulissit, mutta itse kirja sai eläytymään 1900-luvun alkupuolen elinoloihin pienessä kalastajakylässä.

Romaanin päätunnelma on karu, mutta sitä silottavat vuodenaikojen ja maisemien kuvailut. Koen myös kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille. Köyhyyttä, kovaa kohtelua ja kuolemaa on myös riittämiin.

Romaanin yhteiskunnallinen kerros sekoittuu henkilökuvaukseen. Kalastajayhteisön jäseniä rajaavat varat ja asema. Niitä ensin sekoittaa uskonlahko, sitten työväenaate. Mitään näistä Laxness ei kuvaa yksioikoisesti vaan näyttää hurahdusten syitä ja seurauksia. Eristyneen saaren eristynyt kylä on yhteydessä mailman myllerryksiin ja muoti-ilmiöihin aatteista polkkatukkaan.

Pohdin paljon pientä yhteisöä, joka tietää ja utelee kaikista kaiken – antaa tapahtua kaiken. Henkilögalleriaan mahtuu porhoja, porttoja ja parkoja. Kaikkea moninaisine heikkouksineen. Ja nimihenkilö Salka Valka ja Salkan äiti:

”Nämä kaksi naisolentoa olivat jykevien, komeitten huonekalujen rinnalla kuin rantaan kasaksi keräytynyttä rojua – sopeutumattomuudessaan ympäristöönsä he olivat suorastaan naurettavia. Mutta tyttönen, jolla oli vähemmän kokemusta yheiskunnan herravaltaisuudesta ja joka ei näin ollen tiennyt, millaiseen rotanloukkuun hän oli nyt joutunut, vilkuili ujostelemattomilla, tarkkaavaisilla silmillään ympäri huonetta ja ihasteli erityisesti kynttiläkruunua.”

Salka Valka on romaanin päähenkilö, jota seurataan noin kymmenvuotiaasta hieman yli parikymppiseksi. Roteva tyttö puhuu miehen äänellä ja ottaa elämässään ohjat, vaikkeivät olosuhteet ulkopuolisen, epätasapainoisen, köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärenä olleet häävit. Tyttö uhmaa sovinnaisia tapoja pukeutuen housuihin ja tehden miesten töitä.

Komeinta Salka Valkassa ovat kohdat, joissa Salka etsii selvyyttä itsestään. Minuun tehoavat myös lapsuuskuvaukset, jolloin hän ymmärtää äitinsä muut puolet kuin äidin roolin. Se vaikuttaa Salkan valintoihin ja suhteisiin. Laxness onnistuu tytön kuvauksessa psykologisesti, ja vaikka romaanissa on paljon ulkonäköön liittyvää kuvailua, se ei vesitä persoonallisuuden tavoittamista.

20190627_084428.jpg

Salka Valkan tarina kääntyy kehitys- ja työläisromaanista rakkausromaaniksi. Salkan rakkaussuhde kaartuu rosoisena: pitkään peitelty ihastus, pelko tunteiden irti päästämisestä, täysillä antautuminen, muuttuminen ja luopuminen. Näin se tiivistyy romaanissa:

”Heidän rakkautensa oli ollut kuin jalanjäljet kevätkasteessa.”

Lapsuudenihastus Arlandur, hahmoton haaveilija, on Salkan heikko kohta, mutta kaiken varjona väijyy äidin kosija Steinthór. Laxness rakentaa hurjaa dynamiikkaa Salkaa ympäröiviin miehiin. Erityisen jäytävä hahmo on Steinthór, joka vainoaa tyttöä 11-vuotiaasta lähtien ja vaikuttaa peruuttamattomasti Salkan ymmärrykseen itsestään ja seksuaalisuudestaan. Arlandur sen sijaan herättää säälinsekaista ärsytystä.

Laxness osaa värittää leveällä pensselillä, josta roiskuu moneen suuntaan, esimerkiksi raaka, uhkaava äijä saadaan näyttämään myös naurettavalta runoilu-uhoajalta ja idealistinen, Salkan unelmien nuorukainen vastenmieliseltä hyväksikäyttäjältä.  Vaaleanpunaista väriä ei paletista löydy. Salka sen sijaan saa vahvan tytön ja naisen väkevät sävyt, ja hänestä muodostuu pohjoismaisen itsenäisen naisen prototyyppi:

”Minun ajatukseni ja voimani eivät ehkä ole paljonkaan arvoisia, mutta ne ovat kuitenkin ainoa, mihin minä voin turvautua, niin kauan kuin ne riittävät. Minä en turvaa koskaan muihin, en Jumalaan enkä ihmisiin, olen nähnyt omassa elämässäni, millaista suurta humpuukia tuo kaikki on.”

20190625_162808.jpg

Kuvassa on näkymä turistibussista Laxnessin kylään. Usvan takaa erottuu kyläkirkko. Kirjailijan museoitu kotitalo jää tien toiselle puolelle. Pikantti yksityiskohta: islantilaiset puhuttelevat toisiaan aina etunimin, vain Laxness tunnetaan sukunimellä.

Jälkisanoissa Laxness kertoo kirjoittaneensa tarinan alunperin amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi. Se selittää dramaturgista vaihtelevuutta ja tunnepuolen paisuttelua. Klassikkohaastekirjaksi Salka Valka sopii kuitenkin hyvin, sillä Nobel-kirjailija roimii pientä yhteisöä värikkäästi ja rakentaa rohkean poikkeusnaisen kehityskaaren. Laxnessin kuvauksessa on yhä tehoa.

20190627_125813.jpg

– –
Halldór Kiljan Laxness
Salka Valka
Vuoden 1951 laitoksesta suomentanut Jyrki Mäntylä,
alkuteos 1931 – 32
WSOY, neljäs painos 1966
391 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista Finlandia Kirja.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa ja Jokken kirjanurkka.


Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9. Klassikkopostaukset kokoaa Tuntematon lukija.

Klassikkohaaste 9

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Heikki Kännö: Sömnö

Heinäkuisena helleviikkona sitten tartuin jostain tuntemttomasta syystä välttelemääni Sömnö-romaaniin. Ehkä romaanin paksuus piti sitä kyynärmitan verran etäällä, vaikka Heikki Kännön kirjasta pokkaama Runeberg-palkinto hivutti kiinnostusta sentti sentiltä lähemmäksi. Näin siinä kävi.

Ensimmäinen kolmannes

Romaanilla on monta aloitusta. Yhtä niistä sävyttää wagneriaaninen kohtalokkus. Tajuan: tämän on romaani, jonka menoon on antauduttava, sen on annettava vyöryä.

Romaanissa elämäkerturi Isak Severin kerää materiaalia taiteilija Werner H. Bergeristä. Wernerin elämään päätyäkseen, on Severinin selvitettävä aiempien polvien elämää. Isoisä Samuel vaimoineen ja lapsineen on tärkeä lähtökohta.

” ’Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?’

’Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.’ ”

Jonkinsortin maagista realismia tässä on. Saan illuusion poikkeushenkilöiden elämäntapahtumista, joihin liittyy monia maita ja mantereita sekä mystisiä piirteitä. Niistä vähin ei ole Samuelin kuolema yli 120-vuotiaana – muutakin yliluonnollista ilmenee kuin ikä.

Kun luen kiehtovaksi kasvavaa kirjaa äänettömän ja tuulettoman kesäillan valossa, vanhan pihakeinun huojunta tehostaa siirtymistä romaanin omalaatuiseen tunnelmaan.

Toinen kolmannes

Pihakeinuttelu jatkuu, nyt hellepäivän varjossa. Epätodellinen tunnelma ei katoa, sen rinnalla kerrontavarmuuus takaa uskottavuutta.

Tarina liikkuu Samuelin lapsiin ja Wernerin isään Maxmillaniin. Varakas suku on sekoitus yritysälyä ja taiteellista lahjakkuutta. Ja tietenkin salaisuuksia. Ymmärrän Sömnön olevan romaanin, jota lukiessa saa päivitellä, miten joku on osannut keksiä tämän kaiken.

Sömnö on Bergerin suvun saari Ruotsin rannikolla. Maapläntti inhimillistyy, ja vaikuttaa elimellisesti henkilöihin.

”Saaren karttaan piirretty muoto muistuttaa viistosti kuvattuja huulia, mutta kun sitä tarkastelee ilmakuvasta tai kauempaa mereltä hieman mielikuvitustaan käyttäen, syntyy illuusio kyljellään aallokossa makaavasta naisesta, jonka lantionkaari, reisi,käsivarsi ja olkapää ovat paljasta kalliota, pää ja hiukset männikköä ja ruovikkoa, ja jonka uumalla kohosi vielä kaksi vuotta sitten punamullalla maalattu viehättävä kaksikerroksinen mökki ja sitä ympäröivät piharakennukset.”

Harva romaanin henkilö kerää sympatiapisteitä, vaikka hetkittäista hulvattomuutta hersyää. Nyt romaani alkaa lähestyä elämäkerran pääkohdetta, Werneriä, ja taiteilijan taival tarjotaan menestyksellisenä mutta privaattielämä takkuisena. Henkiset harrastukset eivät suojele raadollisuudelta.

Kiinnitän huomiota elämäkerturiin, joka pistää omiaan, on siten kyse haastatteluista tai lainatuista romaanikatkelmista. Tästä kehkeytyy vielä kiinnostavaa: mitä kertoja itsestään peittää ja paljastaa?

Loppukolmannes

Tarkennan romaanin elämäkertaidean: kertoja valmistaa elämäkerran suurellisesta taitelijasta Bergeristä, mutta sivutuotteena väsää tätä paljastelutarinaa.

”Wernerin silmät laajenivat, ja hän kalasti vaikutelman röyhtäisemällä kumeasti. Ymmärsin tuskastuneena, ettei sanaakaan sanelimelle tarttuvasta sepustuksesta voisi hyödyntää hänen elämäkerrassaan.”

Henkilöitä on runsasti, samoin henkilöihin leikkavia, kiemurtelevia tarinalinjoja. Juonia on lukuisia, niiden kertaaminen tai erotteleminen postaukseeni vaikuttaa järjettömältä. Ne on jokaisen napattava omin lukuvoimin. Henkilöt jäävät kesken tai esitetään vain joltain kulmalta käännettyä, ja se on osa kirjan viehätystä – osittaista pikkutarkkuutta, osittaista suurpiirteisyyttä.

Yhdistävänä tekijänä on Bergerien suku, mystiikkaan vivahatavat viritykset ja päähenkilöiden seksuaaliset päähänpinttymät. Kieli ja kerronta laukkaavat pitelemättömän mielikuvituksen voimin. Pidän siitä, enkä piittaa, kun eksentrisyys jyrää.

Viimeisen sivun käännyttyä jotkut Bergereistä (etenkin vaimot ja lapset) ja kerrontataito valvottavat. Silti tiedän, ettei Sömnö jätä minuun pitkää unettomuutta, mutta tulen muistamaan sen romaanina, joka virkisti kuumia kesäpäiviäni. Nautintoaine.

– –

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko 2018
romaani
550 sivua.
Lainasin bloggajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Vesijuoksijan runot

Ympärilläni
kesäyön pehmittämä
lahti kuin peitto
kietoo laineiden lämpöön
jakaen veden unen.

Veden sylissä
jätän ajan ennen ja
jälkeen, jään jäljet.

••

Salmen selällä
sininen hajoaa. Vain
valonkajoja.

•••

Ruusukullattu
taivas ja vesi, väliin
jää metsänreunan
musta aaltoilu, viivan
kalligrafinen veto.

••••

Korte kuvastuu
kahdeksi ja toiseksi.
Jatkuu mielikseen.

•••••

Hetki pinnalla.
Valheellinen turvani
peittää syvyyden.
En pelkää vettä niin kuin
eilen tein. Tai huomista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Kesäni Downton Abbeyssa

Pysähdyn miettimään, mitä on hukkaan heitetty aika. Kuuluuko siihen lukuaika kirjoihin, joiden lopussa kadun, etten jättänyt niitä kesken jo alkuvaiheessa? Entä iltalöhöily sohvalla selaten somekanavia? Vaaka kallistuu noiden puoleen turhuustuntien mittaamisessa, ei Downton Abbeyn uusintakatselun.

Olen katsonut jokaikisen Downton Abbey -epookkisarjan uusintajakson. Asiasta tietämättömiä valistan: Yle on esittänyt joka päivä yhden jakson, joka on pituudeltaan vähintään 50 minuuttia, tuotantokausia kertyy 6, jaksoja kuutisenkymmentä. En tohdi laskea minuutteja, joita draamasarja on kesästäni vienyt. Tai sille antanut.

Osa tuotantokausista uppoaa minuun jo kolmannen kerran (ks. juttuni vuodelta 2015). Ei haittaa. Saan epookkinautintoa koko rahan (YLE-veron) edestä: miljöö, lavastus ja puvustus. Kaikki toteutuu huolitellusti ja ajankuvaa vahvistavasti. Kun katselukertoja on takana useita ja juoni tuttu, voin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, niin toteutuksen kuin roolituksenkin. Nyt seuraan roolihahmojen mikroilmeitä ja ovelia virityksiä juonenkäänteissä tai lausahduksissa, joiden asiantilan tiedän laukeavan tuotantokausien päästä. Käsikirjoituslaatu ihastuttaa!

Miksi 1900-luvun alun luokkayhteiskuntakuvaus vetoaa näin? Sarja kuvaa mennyttä maailmaa, jossa autoritaarinen aateliselo vetelee viimeisiä henkäyksiään. Teollistuva ja kaupallistuva maailma ei elä jäykän tapa- ja sopivaisuuskulttuurin ehdoilla, mutta aateliskartano vielä hetken. Yläluokan arroganssin kritiikki on kilttiä, mutta välillä siitä tuntee ailahduksia.

Sarjan imu herättää minussa myös paljon kysymyksiä. Alakerrassa on väkeä, joka noudattaa yläkertaa tiukemin sääty- ja käytöstapoja. Vasemmistolaisvirtaukset suodatetaan sopeutumiseen tai sillä tavoin hankala henkilö häivytetään sarjasta. Ja tämä: Kun kartanon yläkerrassa tapahtuu traaginen kuolemantapaus ja palvelusväki parkuu, miespalvelija-Thomas paheksuu purkauksia jäätävästi: ei yläkerran väki ole sen arvoista, ei se arvosta alakertaa. Miksen nyökkäile hyväksyvästi luokkatietoiselle heitolle? En, sillä minut on koukutettu symppaamaan kumpaakin kerrosta, yksilöitä roolien yli.

Kyllä sarjassa on paljon riepovaa. Yläkerran jaarli on rouvineen kilteimmästä päästä kaltaisiaan, hitusen liian symppiksiä, eikä lady Maryn kylmäkkötason vetovoima tehoa minuun. Lisäksi perheen tytärten naimapuuhat junnaavat. Jahkaaminen Branson-poloisen perhesopivuudesta toistaa itseään, enkä alunalkaenkaan tunnistanut kemiaa autokuskin ja lady Sibylin välillä. Alakerranväen Thomas on yksioikoisen häijy, vaikka ymmärrystä siihen haetaan ”erilaisuudella”, ja Batesin pariskunnalle kasataan liikaa järeitä vastoinkäymisiä. Nämä asiat eivät silti torppaa intoani, ja annan anteeksi myös viimeisten tuotanokausien löystymisen.

Monet sarjan kohtaukset jäävät mieleeni ikonisina. Useissa niissä leskikreivitär Violet lohkaisee jotain viiltävää, niin myös hänen vastaparinsa alakerrassa, rouva Hughes. Onnettoman lady Edithin kehityskaari kiehtoo minua, ja samoin hänen vastaparinsa alakerrassa eli Dasyn. Myös mrs Pattmoren hahmo miellyttää. Mosley-hahmo herättää sääliä ja silti myös huvittuneisuutta, häntä vastaa yläkerroksen touhukas rouva Crowley. Mutta tätä hellin pitkään: hovimestari Carsonin ilme kosinnan ja aidon avioliiton lupauksen jälkeen.

Vielä on kesää jäljellä – ja muutama jakso Downton Abbeyta!

Downton Abbey

Käsikirjoitus: Julian Fellowes

Tuotanto: Universal Pictures, Carnival Films, Britannia, 2010 – 2015

Jaksot Yle 1 9.6. – 3.8.2019

Info Ylen sivuilla: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/24/downton-abbey-komea-kartano-avaa-jalleen-ovensa-brittiepookki-alusta-alkaen

Sarjaan pohjautuva elokuva on tuloillaan!

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Naistenviikko 2019: koonti

Jo viidettä vuotta kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa (haaste). Yli 20 blogia ilmoittautui mukaan ja on julkaissut juttuja naistenviikon tiimoilta. Kirjoja on lajista toiseen, laidasta laitaan. Osassa jutuissa juhlitaan kirjailijan tai kirjahahmon nimipäivää, osa viistää muuten naisteemaa.naistenviikko 2019

Kirjablogien mielenkiintoisen moninaisiin juttuihin voi piipahtaa koontini avulla. En avaa kirjajuttuja tämän enempää, mutta kerron, että postauksia on esimerkiksi tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, viihteestä, dekkareista, lastenkirjoista, tyttökirjoista, spefistä, runoista, romaaneista ja selkokirjoista.

Naisteviikolle osallistuivatuivat (ainakin) nämä blogit:

Jokken kirjanurkka
Kirja hyllyssä
Kirjailuja
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjarouvan elämää
Kirja vieköön!
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lastenkirjavuosi
Limalepakko
Luetaanko tämä?
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaanko teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Sheferjim – Ajatuksia kirjoista
Tuijata
Tuntematon lukija
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Osallistujat linkkaavat tämän postauksen kommenteihin juttujaan, mutta jos eivät, edellisen listan linkkien kautta pääset blogeihin. Jos joku osallistunut blogi on lipsahtanut listalta, korjaa se kommentoimalla!

Aiempien vuosien koonnit löytyvät tästä. Kiitos kaiklle osallistujille ja lukijoille! Ensi kesänä taas juhlitaan!

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Vantaan Näyttämö: Rehu-Virtanen

”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”

Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019)Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.

20190721_095238.jpg

Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.

Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. NiemiLemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis KiviShakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.

AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.

Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.

Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.

Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus 

Kesän korvalla viihdyttää sutjakasti etenevä, lyhyehkö äänikirja, esimerkiksi sellainen, jossa nainen reipasotteisesti kertoo hänelle poikkeuksellisesta elämänvaiheesta. Anna-Leena Härkösen uutukaisessa näin tapahtuu: Kenraaliharjoitus (Otava 2019).

Tutunoloinen naiskertoja reuhtoo menemään. Hän on helposti ärsyyntyvä, hautoo hetken mieltä polttavaa ja suoltaa ajatuksensa kärjekkäästi. Asioita puretaan niiden omilla nimillä, hyökätään, välillä hiukan hävetään ja taas porskutetaan.

Kenraaliharjoituksessa kertojanainen on Jane, nelikymppinen matkatoimistovirkailija. Hänen näyttelijämiehensä ehdottaa parinvaihtoa. Eli seksielämään kaivataan virkistystä. Sitä saa, mitä tilaa – ei ihan tilauksen mukaan.

20190616_195552.jpg

Härkösen reipasotteinen tyyli sopii aihepiiriin. Niin seksisuvanto kuin halun uustuleminenkin välittyvät kaihtelemattomasti. Viisikymppinen Valma vastaa osaltaan rempseydestä: tältä tuntuu, kun alakarvoitus harmaantuu, miehestä ei ole tyydyttäjäksi ja naistenkeskeinen seksi vastaa tarpeisiin. Jane saa tuosta kaikesta osansa.

Kirja kuvaa muutakin kuten aikuista isättömyyttä, vapaaehtoista lapsettomuutta ja kipeitä perhesuhteita. Janella on siis muutakin kriisinpoikasta kuin aviosuhde. Siinä muussa on kuvaushelppoutta, joka vie vakavalta vakuttavuutta. Kipakka kertoja veivaa ja ohittaa mielen päällä olevia asioita.Teräviä sivalluksia saavat näyttelijä- ja matkaopaspiirit, herkullista sinänsä. Ja pisteet siitä, että koko elämä mahtuu mukaan, myös työelämä.

Kuuntelin Kenraaliharjoitusta osin työmatkoilla. Välillä oli pakko tarkistaa, etteivät äänet karanneet kuulokkeista. Sen verran häveliäs tunnustan olevani. Ei tästä silti kohukirjaksi ole. Kokonaisuus on kevyt viihdyke yhtään väheksymättä, että kirja käsittelee hyvinvointiin oleellisesti kuuluvia seksi- ja parisuhdeasioita.

Tänään vietetään Leenojen nimipäivää, joten onnittelut kirjailijalle ja kaikille Leenoille. Kirja on siis yksi naistenviikkohaasteeni romaaneista.

naistenviikko 2019

– –

Anna-Leena Härkönen
Kenraaliharjoitus
Otava 2019
äänikirjana 5 tuntia 25 minuuttia
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna Velling: Kirjosieppo

Esikoiskirjailija Hanna Velling sirkuttelee kirjataivaalle Kirjosiepon (Bazar 2018). Se on kepeästi kirjoitettu ero- ja itsenäistymistarina. Kirjan chick lit -tyyppiseen lähestymistapaan kuuluu rakastuminen ja ystävät, mutta kirja keskittyy epäonnisesta rakastumisesta toipumiseen. Onko tämä nyt jonkin sortin trendi, että kevyehkösti  tai sinne päin ruoditaan erosurua, kysyn esimerkiksi Veera Niemisen ja Elin Willowsin romaanit luettunani.

”Siinä hän nyt oli, kalpea, ruma ja yksin. Annan kiukku muuttui silmiä polttaviksi kyyneliksi. Hän varmasti kuivuisi olemattomiin, jos itkeminen vielä jatkuisi. Onneksi Make ei nähnyt Annan kipua. Hän painoi puhelun poikki, ettei Make kuulisi miten hädissään hän oli.
Make toteutti suunnitelmansa, ja Anna tunsi olevansa karusellissa, jota ei saanut pysähtymään. Oksetti. Prinsessa Ruusunen -kaasupallo karkasi kädestä taivaalle, Annan ulottumattomiin. Jonkun pitäisi painaa hätäjarrua.”

Minäkertoja-Annaan kirjassa pääsen tutustumaan hyvin. Hän paljastaa hyväntahtoisen hölmöytensä Maken suhteen. Hullaantuminen vei aikanaan Annan arvostelukyvyn, mutta miehen määräilyn ja jätetyksi tulemisen jälkeen oma tahto alkaa löytyä, vaikka kovin sisäänpäin kääntynyttä suru on. Annassa sävyt läikkyvät, mutta muut henkilöt ovat valitettavan mustavalkoisia. Etenkään Makesta en muuta erota kuin ääri-itsekästä ääliöpuolta.

Kirja kuvaa pääkaupunkiseutulaisen naiselämää vuoden 2005 tienoilla, mutta ei aika erityisemmin nykyisestä eroa. YT-potkut vaikuttavat elämään siinä kuin perhesuhteet, ja on putkiremonttia ja viikonloppureissuja Eurooppaan. Ohuita rönsyjä on kirjassa siellä täällä, mutta oleellisinta on pienen lapsen kohtalo erossa, jossa Anna-äiti on katkeroitua epäreiluun kohteluun. Tilanne siirtyy pikkulapseen lievänä viivästymisenä kehityksessä. Siihen ja muuhun tihkuu toiveikkuutta.

20180808_175902.jpg

Vaivattomasti luen Kirjosiepon. Pidän siitä, miten siinä leikitään eri tekstilajeilla. Ilahduttavinta kirjassa on rakenne, jossa ei edetä kronologisesti, vaan näennäisen epäjärjestyksessä haukkaillaan paloja Annan elämänkulusta. Myös nimi on osuva, sillä se on lainattu suoraan luontokirjasta ja kuvaa täysin Makea, pesästä toiseen pakenevaa koirasta.

Kokonaisuutena Kirjosieppo ei nouse kovin korkealle, mutta kyllä se ilmassa pysyy. Ja niin se lentelee vuoden 2019 naistenviikkohaasteen kirjaksi, sillä tänään on kirjailijan nimipäivä.

naistenviikko 2019

– –

Hanna Velling
Kirjosieppo
Bazar 2018
romaani
115 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Aino Louhen sarjakuva-albumi Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019) voittaa minut oitis puolelleen. Luen muutaman ensimmäisen sivun, ja kerronnan aitous ja ponnistelematon selkeys imaisee mukaansa. Tyttöyden hauraus havisuttaa minua.

Albumi jakautuu kolmeen osaan. Niitä yhdistää tytön pohjimmainen epävarmuus kelpaavuudesta. Se ei ole nyt itsetuhoista näännyttämistä tai viiltelyä vaan ulkopuolisuuden tunnetta ja ujoa unelmointia. Olen niin huojentunut, kun kehityskertomus kaartuu varovaiseen toivoon.

20190703_162951.jpg


Ensimmäinen osa kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen muuttumisesta murrosikään tultaessa. Oikein vatsaa kouristaa kertojan kokemat pettymykset. On kyse tavallisesta parhaan kaverin ailahtelusta. Kerronta tavoittaa sen, miten ystävyys on ensi rakkaus mustasukkaisuuksineen ja miellyttämistarpeineen. Ja niin haavoittuva, kun tulee torjutuksi, taas kelpaavaksi ja yhä uudelleen torjutuksi.

Toisessa osassa kuvataan kouluaikaista ihastusta kertojan näkökulmasta. Varmasti jokainen voi samastua tilanteeseen, kun luokan kingi on unelmien poikaystävä, jota ei koskaan saa. Loppukuva viehättää. Ehkä kuitenkin voi luottaa omiin tunteisiin.

Kolmas osa kertoo ensimmäisestä poikaystävästä. Siinä tavoitetaan kaikki ujon tytön toiveet ja pelot. Jälkimmäiset tiivistyvät näissä kolmessa kuvatekstissä: 1) ”En tiedä, miten kuuluisi olla.” 2) ”Minä olen täynnä virheitä” 3) ”joita hän ei saa nähdä”. Riipaisevinta on se, miten tyttö yrittää tuntea riemua muttei voi hylätyksi tulemisen peloiltaan. Kertomus jää avoimeksi, silti toiveita herättäväksi.


Olen kirjoittanut kerronnasta ja kuvaamisesta. Se ehkä kuulostaa tekstipainotteiselta, mutta todellisuudessa joka kuvassa on yksi lyhyt lause ja siihen liittyvä kuva sen kimpassa. Tekstit ovat myös englanniksi. Ja kuvat! Pääasiassa yksinkertaisia kasvokuvia tai ihmishahmoja, joiden tausta on pelkistetty. Värit ovat murrettuja ja harmonisia. Kuvien rauha, kertomussisältö ja tunnelma tukevat toisiaan.

Tätä ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa, mutta silti. Kristiina Louhen Aino-kirjojen tyyli on kasvanut aikuiseksi Aino Louhen tyyliksi. Tunnistettavaksi, silti omaksi.

20190703_162931.jpg


Voi tytöt, kuinka monta kertaa kaikkien pitää lukea tai katsoa Bridget Jones, jossa Darcy sanoo, miten hän pitää tytöstä juuri sellaisena kuin hän on? Miksi yhä niin lahjakkaat kuin tavallisetkin, viehättävät siinä kuin ihan kivat joutuvat epävarmuuden valtaan eikä kukaan koe kelpaavansa sellaisena kuin on ja tarvitsee siihen pojan sanomaan taikasanat? Tämä minua painaa.

Kiitos siitä, että Aino Louhi jakaa alituiset epävarmuustunteet, tekee ne näkyviksi ja samastuttaviksi. Voi elää omanlaisenaan. Tämä kirja on ilman muuta naistenviikon 2019 kirja, tyttöyden sallivuussarjakuva. (Naistenviikon haasteesta ja vinkki yli 20 kirjablogin naistenviikkojutuista tässä.)

naistenviikko 2019

– –

Aino Louhi
Mielikuvitustyttö. Imaginary Girl
Suuri kurpitsa 2019
sarjakuva
163 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.


Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia: Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

Lisäys 25.7.2019: ymppäsin naistenviikkojuttuihini linkit.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemirin romaanin nimi Isän säännöt osuu maaliin. Romaanin isän isällä on sääntöjä, kulttuurin tuomia ja hänelle itsestäänselviä vaikkakin epäselvinä muissa levottomuutta herättäviä. Isä arvailee niitä ja asettaa itselleen omia, mikä rakentaa ja rikkoo identiteettiä. Sanomattomat säännöt kehystävät isyys- ja perheromaania.

20190623_112251.jpg

Romaanin pinta on arkinen. Aikuinen poika on isyyslomalla ja hänen isänsä tulee Tukholmaan puolivuosittaiselle pistäytymiselleen. Pojan arki kuluu perheaskareissa ja kriisiytyy, kun isä aikataulu- ja toimintaepämääräisyyksineen on samalla paikkakunnalla.

”Hän tuntee olevansa valmis soittamaan isälle. Tarttuu puhelimeen. Soittaa isän ruotsalaiseen numeroon. Ei vastausta. Hän lähettää tekstiviestin. Työntää puhelimen pois näkyvistä. Soittaa taas. Kulkee edestakaisin veden äärellä, tarkastelee luetteloa tehtävistään ennen nelivuotiaan viisivuotisjuhlia, katselee ankkoja, eläkeläisiä, äitejä äitiyslomalla mutta ei voi olla ajattelematta isää joka ei vastaa puhelimeen eikä ehkä enää ole elossa. Hän yrittää rauhoittua. Rauhoittuu. Menee kahvilaan, jättää rattaissa nukkuvan poikansa ulkopuolelle. Ei ole huolissaan siitä että sattuisi jotain. Luottaa maailmankaikkeuteen mutta lukitsee varmuuden vuoksi rattaat kiinni terassipöytään. Sellaista kaikki vanhemmat tekevät. Ei ole mitenkään omituista olla vähän tavallistakin varovaisempi, kun pitää huolta yksivuotiaasta.”

Tässä on tämän romaanin taika: kerronnassa. Lyhytlauseiset virkkeet nakuttavat tilanteita, tunnelmia, vaihtuvia sävyjä. Vaihtelevuutta on ilahduttavasti, joten mielenkiinto säilyy. Tyylikeinona on lisäksi nimettömyys. Henkilöt ovat ”poika, joka on isä”, ”naisystävä”, ”yksivuotias”, ”nelivuotias”, ”isoisä, joka on isä”, ”sisko, joka on äiti” jne. He ovat jokaihmisiä, silti yksilöitä kulttuureineen, taustoineen, kokemuksineen ja elämäntilanteineen. Heitä katsotaan etäältä, silloin tällöin surkuhuipaisuus edellä. Silti kerronta ei etäännytä.

Tämä on romaani. Ei tarvitse elää lapsiperheessä eläytyäkseen. Harvoin silti väsymyksen sumentama pikkulapsiarjen päivänkierto välittyy näin tehokkaana tai koti-isyyssuorittaminen tallentuu näin kitkeränpilkahtavasti. Eikä kirja kompastu parisuhteen koetinkiviin, vaan rakentaa niistä todentuntuista karikkoa väsyneiden vanhempien kuvaukseen. Lisäksi romaani tarjoaa lukijalle ”pojasta, joka on isä” ja ”siskosta, joka on äiti” ainesta rakentaa heistä täysiä henkilöitä särmineen. Ja ”isoisä, joka on isä” – hän kiristää kaikkien hermoja muttei ole vain hermojenkiristäjä, ei, sillä tämä on hyvä romaani.

– –

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt. Romaani
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2019
333 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani