Päivittäinen arkisto: heinäkuu 24, 2019

Vantaan Näyttämö: Rehu-Virtanen

”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”

Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019)Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.

20190721_095238.jpg

Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.

Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. NiemiLemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis KiviShakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.

AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.

Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.

Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.

Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide