”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”
Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019). Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.
Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.
Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. Niemi, Lemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis Kivi, Shakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.
AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.
Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.
Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.
–
Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
”Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla.”.
Eivätkö tenttausjaksot ole kuitenkin jo ajallisestikin vain pieni osa esitystä?
”Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon.”.
Mitähän tämä tarkoittaa, nimenomaan tuo mutta-sana tuossa? Valittu estetiikka ja roolihahmojen ominaisuudet eivät sinänsä liity roolitukseen. Yksiulotteisenkin hahmon voi näytellä hyvin tai huonosti.
Tenttaustyyli tuntui minusta hallitsevalta keinolta, se jäi väkevästi mieleen.
Roolitusta en arvioi hyväksi tai huonoksi, vaan vaihtelevaksi, ja lähinnä tarkoitan tyylittelytyylikeinon käyttöä. Tässä voisin siteerata A. Kiveä: ”Käypä laatuun, käypä se.” Eli tyylittely oli esityksen keino ja se sopi siihen.
Kiitos kommenteistasi – ja kiitos raikkaasta kesänäytelmäesityksestä!
Kiitän selvityksestä.
Ehdotan kohteliaimmin seuraavaa. Jos pidät roolituksta ”vaihtelevana”, niin silloin voisit mielestäni kirjoittaa niin. ”Epätasainen” ja ”vaihteleva” ovat, kuten epäilemättä tiedätkin, eri asioita.