Bolla voi olla näkymätön, piru, eläimenkaltainen tai ulkopuolinen. Ainakin se on kansanperinteen hahmo ja myyttinen aines Pajtim Statovcin uutuusromaanissa Bolla (Otava 2019). Moniselitteisyys on hahmon ja kirjan voima, niin myös Statovcin taito kertoa.
Bollaa kestää
Sodan ja albanialais-serbialaisen homorakkauden yhdistäminen tietää raastavia hetkiä. Rakkauteen kasautuu runsaasti varjoja, ja sota nielee kaiken.
Sodan raakalaismaisuus on ihmisistä kiinni, ja romaani repii riekaleita siitä, miten ihminen kykenee kamaluuksiin niin sodan kuin oman ristiriitaisuutensa vuoksi. Raakuus jättää jälkiä – se siirtyy tekstiin jäljittelemättömästi. Kulttuurin kurittamistavat, oman ytimen kätkeminen ja päättymättömästi jatkuva kansanviha kasautuvat kauheiksi teoiksi.
Romaanin rakkaus pehmittää hetkittäin kovuutta, joka ympäröi salailtavaa suhdetta. Se on pakoa, pakottavaa ja peruuttamatonta. Se on oma tila, jossa ei kuitenkaan pääse irti itsestä, yhteisöstä, yhteiskunnasta, vaikka
”Seuraava tunti kuluu kotoisammin kuin yksikään aiempi elämässäni. Tilaamme toiset kahvit, vaimennamme ääntämme, ja kun huomaan hänen englanninkieliset kirjansa, vaihdamme kieltä. Se tuntu luontevalta; englantia puhuessamme emme ole albaani ja serbi, vaan irti täältä, romaanista revittyjä sivuja.”
”Olen kuvitellut tämän hetken”
Arsim rakastuu Milošiin, vaikka vaimo on raskaana ja kirjailijahaaveet kirkkaina mielessä. Miehet opiskelevat, tapailevat salaa ja seuraavat sodan lähestymistä. Arsim perheineen joutuu pakenemaan muille maille ja Miloš sotarintamille. Romaani kutoo kohtaamisiin, eroon ja paluuseen Pristinaan.
Kumpikin mies säilyttää raskaita taakkoja: kulttuurejaan, perittyjä tapojaan ja kokemuksiaan. Mennyttä ja nykyistä vuorotellaan romaanissa kummankin teksteinä niin, että Arsim kertoo takautuvasti, Milošilta on kirjauksia elämän varrelta. Näin saan lukijana kasata tarinan, jossa on odotuksilla iso osa. Kouraisevinta on se, mitä tapahtuu, kun odotukset täyttyvät.
Teksti saa minut monesti hätkähtämään. Se ei päästä minua otteestaan, väkevästi se vie miesten mielen sisään. Seuraan käänteitä kipuillen. Ei pahat saa palkkaansa, mutta joillain syrjään sysityillä on mahdollisuus sanoa viimeinen sanansa, esimerkiksi Arsimin vaimolla.
Josta yö ei vetäydy
Odotan Bollalta paljon, ja vaikuttavan kirjan Statovci on luonut aineksista, joita on ollut vireillä romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Minut lumoaa tekstin kerrostaminen ja yhden kerroksen lomittuminen kansantarinaan niin, että en enää tiedä, onko se Arsimin, Statovcin vai albanialaisen perinteen kertomus siitä, miten kaksi erilaista kietoutuu toisiinsa ja syntyy jotain arvaamatonta, kohtalokasta, mullistavaa.
Ainakin minä olen mullistunut siitä, miten ydintä nävertävään inhimilliseen kamaluuteen kudotaan kauneuden säikeitä niin, etteivät ne häikäisyllään hävitä mitään mustuudesta. Ja sen on tarkoitus muistuttaa siitä, ettei missään ole vain yhtä sävyä.
Ajattelenko Bollan kirjailijasta näin kuin tässä sitaatissa sanotaan? Voisin, mutten kadehdi vaan ihailen. Niin hieno kirja – siis Statovci niiden joukossa, joiden kirjat heilauttavat.
”En kehtaa vastata rehellisesti ja sanoa mitä todella ajattelen, että olen oikeastaan kateellinen niiden kirjoittajille, sekä heidän kyvylleen kuvitella tuollaisia tarinoita ja maailmoja että taidoilleen saattaa ajatuksensa kirjalliseen muotoon, tekstiksi joka virtaa niin kauniina ja aromikkaana, sanoiksi jotka kietovat sisäänsä rajattomasti toisia sanoja.”
– –
Pajtim Statovci
Bolla
Otava 2019
romaani
240 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.
Raju ja dramaattinen oli Bollan henkilöitten tarina. Ihmisen pahuutta ei voi ymmärtää – eikä sitä ettei ihmiskunta ikinä opi.
Hienointa romaanissa on alleviivaamattomuus. Se ei osoittele vaan kartoittaa väkivaltakäyttäytymisen mallit yksilöissä, yhteisöissä ja yhteiskunnassa.
Ystäväni varoitti minua lukemasta tätä kirjaa. Hän kammosi sen kuvaamaa raakuutta ja ihmisen rumuutta.
Juuri siksikin tämä kirja on luettava! Ei mene päivääkään, ettemme saisi lukea tai kuulla ihmisten julmuuksista toisiaan kohtaan tai maailman eri kolkilla sytytetyistä konflikteista ja sodista. Mitään ei olla opittu edellisistä sodista eikä ihmisten kärsimyksistä. Kyllä niistä voi ja pitää kertoa myös kaunokirjallisuudessa.
Pajtim Statovcin kieli on rikasta ja kielikuvat kauniita, tarina on runollinen. Henkilökuvaus ja draaman kaari ovat hienoja! Upea kirja.
Ritva, sanoisin, että Finlandia-ainesta. Statovci on hienosti jossain haastattelussa sanonut jotenkin siihen suuntaan, että tarkoitus on nähdä ihminen, kaikkineen. Ja se toteutuu romaanissa vaikuttavasti.
Ajattelin juuri samoin!
Peukut pystyyn palkinnolle!
Paluuviite: Helsingin kirjamessut 2019: etkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Helsingin kirjamessut 2019: jatkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Finlandia-aineksia 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Vuosikatsaus 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Blogistania-kirjani 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja