Taas on tarjolla trilleri, joka on maailmanmenestys, oikeudet myyty 40 kielelle. Se tulee Englannista, ja esikoiskirjailija Alex Michaelides on tahtonut kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. No, makuja on monia.
Hiljainen potilas -kirjassa (Gummerus 2019) psykoterapia, taidemaalaus ja kreikkalainen tragedia (Alkestis) kohtaavat toisensa. Kiinnostavinta on Alkestis-näytelmän salaisuuden punominen juoneen. Kirjan puoleen väliin saan kiiruhtaa, jotta näytelmän pointti tuo säväyksen kirjaan.
En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta minuun makuuni on harvoin kirja, jossa terapeutti terapoi, viittaa terapiasuuntiin ja osoittelee psykologisia tulkintoja. Tälläkin kertaa pidän epäuskottavana Theo-minäkertojan ammatillista puuhastelua ja koko mielisairaalaosaston kuvausta. Tai ehkä sentään osaston johtajalla kerran välähtää:
”Ongelma piilee siinä, että lähestyt koko juttua nurinkurisesti. Esität tiukkoja kysymyksiä ja etsit johtolankoja, ikään kuin kyseessä olisi salapoliisiromaani.”
Theo saa touhuilla mitä sattuu aivan kuin hänellä ei olisi muita potilaita kuin Alicia, puhumaton potilas. Alician mies on ammuttu ja rikospaikalla on ollut vain Alicia. Onko hän todella tappanut miehensä? Mitä vaikenevan naisen päässä liikkuu? Voiko hänen päiväkirjoihinsa luottaa? Mitä Theo oikein ajaa takaa terapiatouhuissaan? Eli kyllä kirjassa jännäriaineksia on ja hyväuskoista lukijaa huiputetaan.
Sitten on kulunutta: hoitolaitoksella on rahavaikeuksia, kiukkuisten omaisten valituksia kartetaan, ihmismielen ammattilaisia traumat ja ongelmat jäytävät, Alician päiväkirjaosuudet tyrkkivät vihjeitä, erinäisiä epäiltyjä ripotellaan sopivin välein, minäkertoja edistyy terapeuttina, Alicia vain vaikenee…
”Mutta sellainen vaikutus Alicialla oli muihin ihmisiin. Hänen hiljaisuutensa oli kuin peili, josta jokainen näki oman kuvansa.
Eikä tuo kuva useinkaan ollut mairitteleva.”
Pidän eritoten psykologisesta jännityksestä, mutta Hiljainen potilas mielestäni kaatuu psykologeihin, ainakin minä kiemurtelen vaivaantuneena terapeutin sokeutuessa omiin touhuihinsa sekä seuratessani terapiaistuntojutteluja ja hoitohenkilökunnan keskusteluja. Mielen pulmat ja ihmiselon arvaamattomuus ei tällä kertaa herätä myötätuntoa eikä kaunokirjallista kipinöintiä, vaan kokonaisuus tuntuu kovin laskelmoidulta.
– –
Alex Michaelides
Hiljainen potilas
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 5.8.2019.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Näin ne mielipiteet jakautuvat ja hyvä niin:) Itse ohitin jotenkin olankohauksella nuo Theon puuhastelut, niin tositilanteista kaukana kuin ne olivatkin. Teoksen plussana oli oma yleensä psykologiaan kohdistuva kiinnostuneisuus, Alkestis taruun tutustuminen ja kirjailijan tuoreenomainen ilmaisutapa.
Oli mielenkiintoista pohtia, missä sen räjähdyspanoksen, joita useat meistä taakkarepussaan tietoisesti tai tietämättään kantavat, laukaisinpiste itsekussakin tulee vastaan? Kuka tai mikä liipasinta painaa?
Haa, hienoja kysymyksiä esität. Kiinnostava kirjan merkki on se, että eri lukijat löytävät erilaisia asioita – ja että kirja jakaa mielipiteitä.
Minä pidin tästä kirjasta. Minusta Michaelides availi hienosti vähän kerrassaan psykoterapeutti Theon sisintä ja mielen solmuja.
Voi, tämä on hauskaa – eri näkökulmia samaan kirjaan!
Heikkolastusita tekstiä tässä kurjanna. Bulkki-kirjailija.
Makuasioitahan nämä ovat. Toiset tykkäävät, toiset eivät.