Päivittäinen arkisto: elokuu 11, 2019

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä on kirjoittanut paljaan kirjan nuoren miehen taitevuodesta. Romaanissa Jalat ilmassa (Gummerus 2019) parikymppinen mies muuttaa jyväskyläläiseen yksiöön ja aloittaa yliopisto-opiskelut. Tilanteessa on monia mahdollisuuksia: itsenäistyminen lapsuudenperheestä, uusi alku uudessa ympäristössä ja tutustuminen ikätovereihin vailla menneisyyden painolasteja. Ei, se ei mene niin. Vuosien koulukiusaamiskierre on tuhonnut minäkertojan kyvyn uskoa itseensä ja nauttia elämästä.

Terävä virkerytmi sopii sisältöön. Välistä välähtää taito kuvata ympäristöä niin, että se mataforisoituu. Ja miten niin jalat ilmassa? Se on hetki juoksussa, jolloin ihminen ei ole kosketuksessa maahan. Siitäkin kokemuksesta Aaro on luopunut.

20190808_220706_resize_18.jpg

Rönkän tärkeän romaanin vahvuus on tapa kertoa suojausta vailla. Rajaton itsetarkkailu, yliherkkyys muiden ilmeille, katseille ja sävyille välittyy kaikkine nyansseineen. ”Merkit on haarniskani”, eli Aaro rakentaa ulkokuorta peittääkseen sisäisen.

”Ulkona tihku sulattaa hiuslakan. Mainosvalojen ja katulyhtyjen läiskät heijastuvat kiiltävään katuun. Kuljen kädet taskuissa ja vilkuilen itseäni näyteikkunoista ja kauhon tukkaani. Näky pahenee joka ikkunalla.”

Aaron kertomana koskettaa ehkä eniten se, millaista on olla ensikertalaisena samanikäisten ihmissuhteissa, joissa voi olla vuorovaikutuksessa tasavertainen. Hetkittäinen hyväksyttynä oleminen on hänelle aivan uutta. Pelon ja ujouden säröily paljastaa rohkeutta. Sen kääntöpuoli on holtittomuus. Riskikäyttäytyminen liittyy arvottomuuden tunteeseen, jota hyvätkään kokemukset eivät häivytä.

Jalat ilmassa ei mässäile kiduttavilla kiusaamiskuvauksilla, vaan ne välähtävät raakoina takaumina ja nujertavina sisäisen puheen repliikkeinä. Sillä tavoin ne syventävät tunnekuilua, johon kertoja on lapsena sysätty ja josta hän ei pääse pois.

Kiinnostun myös siitä, miten näkökulma rajautuu tyystin minäkertojan kokemukseen. Lukijana (ja nuorten miesten vanhempana) noukin tilanteita huolehtivista vanhemmista: he kyselevät, onko kaikki hyvin ja kannustavat juoksuradan laidalla, mutta lapsen ja vanhempien tulkinnat tilanteista eivät kohtaa toisiaan. Aaro väistelee vuorovaikutusta vanhempien kanssa, ja etenkin isää hän pitää etäällä, vaikka toisaalta isä on myös esikuva. Aaro kokee kaiken paineena, joten hän vetäytyy ja vaikenee.

Aivan varmasti on monia kirjoja koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Jalat ilmassa täräyttää minua herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä, häpeilemättömän avaavana kiusatuksi tulemisen seurauksista. Hieno kirja koostuu kaunistelemattomista hetkistä myös silloin, kun eristyneisyyden tila on muutoksessa, kuten Aaron ensimmäisissä seurusteluyrityksissä. Kutsuisin romaania selviytymistarinaksi, sillä Aaro taipuu myöntämään avuntarpeensa ja löytää kyvyn rakastaa:

”Mutta tiedän, ettei ketään voi sillä tavoin nostaa. Tai paremminkin: rakkaus on nostamisen seuraus, ei tarkoitus. Tai jotain. Ihan sama.”

Ei ole sama, eikä se ole sama Aarolle eikä tuhansille aaroille, ei yliopisto-opiskelijoille, joista joka neljännellä on tämän viikon uutisoinnin mukaan mielenterveysongelmia. Kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen merkitsee. Tämä vielä: Aaron koskettavan tarinan rinnakkaisena, ujouden ja ulkopuolisuuden kuvauksena suosittelen Aino Louhen sarjakuvaa Mielikuvitustyttö.

– –

Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
romaani
224 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani