Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.