Petri Tammisen tuotannossa on lyhyiden teosten linja: kirjoissa puolen sivun, korkeintaan parin sivun jutut loksahtavat kirjan nimen teemaan. Esimerkiksi Se sano ja Suomen historia nappaavat haastatelluilta ihmisiltä jutun juuria, jotka kirjailija kiteyttää niin, että niistä kehkeytyy mininovelleja. Urheilijaelämäkerrassa (Otava 2023) kirjailija on ikään kuin haastatellut itseään, napsinut urheiluun liittyviä muistoja ja muotoillut ne kaunokirjallisiksi katkelmiksi. Kirja on hioutunut vielä ytimekkäämmäksi elämäkerraksi kuin parinkymmenen vuoden takainen Muistelmat.
Kirjan kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus välittyvät urheilumuistojen lävitse. Mukana kulkevat arkihavainnot, ihastukset, vaimo, lapset, työ ja ystävät sekä ikääntyvät vanhemmat, isän kuolemakin. Mitä urheilu tekee muisteluksille, tuo kilpailun, voiton, häviön ja tulosvertailun toiminta? Elämänmakuisen tarkastelutavan.
•
Kertojan urheiluelämäkerta ei ole tyystin kronologinen, eikä kaikkia kirjan lukuja sidota mihinkään aikaan. Jokaisella luvulla on otsikko. Lukutekniikkani tässä kirjassa eteni siten, että luin lyhyen luvun, palasin sitten otsikkoon ja luin jutun uudelleen. Siten tunnustelin niiden merkityksenantoa toisilleen. Otsikointi noudattaa Tammisen taktiikkaa: joskus otsikko kattaa jutun, ja juttu on sanatarkasti se, millaisena se tarjotaan, mutta useasti merkitys laajenee vertauskuvaksi.
Esimerkiksi tarina ”Elämänkulku” kuvailee juniorivalmentajan puheita, miten mikäkin pilaa juoksutekniikan. Ei voi välttää laajennusta siihen, miten mikäkin voi pilata elämän. Ei kertoja sitä ala setvimään, vaan:
”Muistan myös alkuillan valon, pihalla tilaisuuden jälkeen, ja sen kuinka hajamielisenä siinä valossa kuljin, kaikki äskeiset puheet unohtaneena, jotakin aivan senhetkistä ajatellen.”
Onhan tuo lumoavaa ja niin totta ohimeneväisyyden ja muistin olemuksesta. Samanmoisia hetkellisyyden pysäkkejä ja ajan hävittäviä jatkumoita on kirjassa monta. Tämä tehokeino toimii: juttulopetuksen avoimuus tarjoaa tilan lukijan täydentää. Niin esimerkiksi luvussa ”Tärkeä maali”:
”Tällaisia satunnaisilta tuntuvia hetkiä elää aina uudestaan, vuosikymmeniä. Jotain sekin tarkoittaa. Mutta mitä?”
•
No, tämä urheilu. Kertoja harrastaa joukkuelajeja ja penkkiurheilua, lapset ovat harrastaneet urheilua. Harrastuksiin liittyy kunnianhimoa ja ennen kaikkea elämänopetuksia tyytymisestä, luopumisesta ja häviöstä. Kivuliaat erillisyyden ja häpeän tunteet heijastuvat urheilumuistoista, mutta se on vain yksi puoli. Kuvauksessa on rutkasti lämpöä liittymisestä joukkoon, vanhemmuudesta, rakkaudesta – salahauskaa ja usein tragikoomista virettä unohtamatta.
Selailen kirjaa taas, parin lukemiskerran jälkeen. Suosikkijuttuni muuttuvat lukukertojen mukaan. Nyt nousee tarina ”Mitä maailmassa on”. Kertoja liukuu ajassa 30 vuotta ja tajuaa metsässä, että siellä ei ole urheilua. Itsestään selvääkö? Nautin napakasta tavasta ilmaista metafyysisen oivalluksen ylipäätään ihmisen ymmärryksestä ja havaintojen rajoista. Aivan vastaansanomaton on loppu:
”Silloin huomasin, etten ole koskaan tiennyt, mitä maailmassa on ja mitä siinä ei ole.”
•
Oma aktiiviurheiluni päättyi murrosiän myötä, ja vaikka viihdynkin penkkiurheilijana, ei ruumiinkulttuuri erityisen suuria minulle merkitse. Ehkä ensimmäisiä Urheiluelämäkerran juttuja lukiessani hain kosketuspintaa kirjaan, mutta pian se löytyi. Urheilu on kehys, sisältö on elämä.
Nautin yhä enemmän lyhyestä muodosta, jossa tarkoin, konstailemattomin, suorin ja selkein ilmaisun tallentuu tavallisesta ainutlaatuista. Se säväyttää, koskettaa ja hykerryttää. Siinä Tamminen on taituri.
•
Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023, 95. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tamminen tosiaan osaa tiivistämisen taidon. Kirjansa Muita hyviä ominaisuuksia löytyy hyllystäni ja on jäänyt varsin hyvin paikoin mieleen, vaikka olen lukenut sen jo joskus blogitaipaleeni alkupuolella.
Anki, sitten tämä uutuuskin varmasti vetoaa sinuun. Lukuiloa!