Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2023

30 syyskuun, 2023 · 8:50 am

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Jostain syystä minun tekee mieli haarukoida romaanista lajityypillisiä piirteitä. Jonkinlaista veijaritarinaa löydän, rikosjuontakin, historiaa ja paljon on sepitettä sepitteessä, satiiria, vieläpä mustan huumorin muodonmuutoskertomuskin. Mistä on kyse Jari Järvelän romaanissa Rakastan Eva Braunia (Tammi 2023)?

Kotkalainen wannabe-kirjailija Johanna on julkaissut pari omakustannetta, mutta hänen elämänsä tarina on tähän asti ollut epäonnistumisien ketju, myös itsemurhat ovat menneet mönkään. Vanhan saksan kielimuodon taitajana Johanna päätyy lapsuudenystävänsä Lisen ja tämän Martin-miehen natsiroinakaupan tekstiväärentäjäksi – eikä minkä hyvänsä tekstin vaan Eva Braunin päiväkirjan sepittäjäksi.

”Enkä suoraan sanoen paljoa pitänyt siitä elämästäni jota olin elänyt ennen Lisen ja Martinin tapaamista ja heittäytymistäni Eva Brauniksi. Se oli muistuttanut liikaa isoäitini elämää. Hän oli elänyt kunnolla vain öisin, unissaan, seikkaillessaan parempana versiona itsestään. Viime aikoina minun ei ollut ainakaan tarvinnut vaipua tokkuraiseen uneen ollakseni joku toinen.” 

•

Romaanin yksi jujuista on Johannan keksimä Eva Braunin feikkipersoona, siis muka hänen päiväkirjamerkintänsä ja ennen kaikkea hölmö rakkaus Suteen (Hitler), jonka privaatti asetetaan Evan kertomana naurunalaiseksi. Evan muusta natsitouhusta irrallaan oleva mikrokosmos hupsun tavistytön haaveineen olympiavoitosta ja elokuvatähteydestä on sekin vähintään tragikoominen. Historiankirjojen Eva Braun jäi salaperäiseksi taustatekijäksi ja alaviitteeksi, josta ei paljon tiedetä. Romaanissa on mukana autenttiset Braunin päiväkirjat, noin 20 sivua – ja sitten ne Johannan väsäämät lisäykset.

Mietin kovasti tätä Sutta, miljoonien massasurmaajaa ja kirjahahmon surkuhupaisuutta. Ei minun tee mieli nauraa ja siten pienentää julmuria, vaikkei Järvelä mihinkään natsivähättelyyn minua ohjaakaan. Olenko tosikko, onko Hitler minulle kavahduttava tabu tässä maailmanajassa, jossa flirttaillaan uusnatsismilla ja kuitataan se ”vitsi, vitsi” -takaisinvedoin? Tosi taitaa olla tarua oudompaa, kun elämme poliittista todellisuutta, jossa hallituksen täytyy julistaa lausumia natsivastaisuudesta. Järvelän kirja antaa vähintään välillisesti päivänpolttavaa pohdittavaa.

•

Romaanissa ovat nämä todet ja keksityt päiväkirjat, ja lisäksi on Johannan nykyelämä. Huijausosuudessa on veijarimaisuuden lisäksi häijyyttä. Eniten jään miettimään manipuloinnin ja hyödyn merkitystä ihmissuhteissa. Ihminen on aina ollut valmis täyskäännöksiin, muuttumaan muuksi, jopa alistumaan, jotta elämän epäonnistumisien sarja saisi uudenlaisen jatko-osan. Sellaisesta Järvelä tuottaa pohjimmiltaan synkkää sanottavaa.

Järvelän edellinen taustahenkilön nostoromaani Aino A. toi esille Alvarin taa piilotetun Aino Aallon ja sai meriitit keränneen miehen näyttämään tyhjältä pöyhkeilijältä. Vähintään samanhenkinen on Rakastan Eva Braunia, edeltävää romaania rouheampi ja kärjistävämpi – jo kirjan kansikuvanaisen överi ilme sitä ilmentää. Välillä historialuennoinnilta vaikuttava teksti sulaa mielikuvitukseen, välillä hätkähdyttää oivalluksin, esimerkiksi kuuntelin ja katselin Boomtown Ratsin I Never Loved Eva Braun -videota uusin korvin ja silmin. 

Aikamoinen kierre on kirjassa käynnissä, mutta taitaa se kieputtaa lopulta siihen, mitä ihminen on valmis tekemään kokeakseen merkitystä, hyväksyntää ja ripauksen rakkautta. Nousu tai tuho, kumpikin on mahdollista.

•

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia, Tammi 2023, 189 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 syyskuun, 2023 · 6:19 am

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto on kirjoittanut kansalaissodasta järisyttävät romaanit Veriruusut ja Lahtarit. Itsenäisyyden ajan alun poliittisen kahtiajaon seurauksista perheille kertoo nyt romaani Punaorvot (Lind & Co. 2023). Alun perin Anneli Kanto on kirjoittanut Lauri Maijalan kanssa näytelmän punaorvoista. Romaani perustuu siihen.

Punaorvot seuraa Johanssonin köyhän kalliolaisperheen elämää 1918 – 1920. Isä-Arvo menehtyy Tammisaaren punavankileirillä, sodan ja vankeuden kokenut teini-ikäinen Aarre katkeroituu ja oman lapsuutensa traumatisoima äiti-Helmi vaipuu toimettomaan epätoivoon. Koska perhe saa köyhäinapua, äiti pakotetaan luovuttamaan varhaisteini Lahja ja pieni Ilona kasvateiksi Pohjanmaalle. Ajan ajatusmaailmaan kuului, että puna-aatteen saastuttamat sisarukset erotettiin toisistaan ja kaikenlainen yhteydenpito oman perheen kanssa kiellettiin, jotteivat vahingolliset vaikutteet leviäisi.

Romaanissa kerrotaan sekä Aarren toimeentulokamppailusta ja poliittisista paineista Helsingissä että tyttöjen oloista Pohjanmaalla. Ilonan onni oli päätyä kahden naimattoman naisen hemmoteltavaksi, vaikkei sekään aina auvoa ollut, mutta Lahja kohtaa lähes kaikki kauhut, joita voi kuvitella hyljeksitylle ja kaltoinkohdellulle tytölle maatalossa.

•

Romaanin voima piilee lapsikuvauksissa, jotka valottavat lapsen ajatusmaailmaa ja tuovat vakuuttavasti lapsipsykologisen otteen tekstiin. Sitä vasten näyttäytyy aikuisten ymmärtämättömyys. Kärjistyneesti se ilmenee porvarisnaisten käyttäytymisessä ja maalaistalon väen pahantahtoisessa väkivallassa. Säväyttävästi tulee lisäksi esille kielen merkitys: stadilaislapset eivät ymmärrä pohjalaista murretta, mikä lisää heidän ahdinkoaan uudessa, jäyhässä ja usein vihamielisessä ympäristössä.

Johanssonin perheen kuvauksen ohella romaanissa toimii välillä minäkertojana keski-ikäinen leskirouva Ester, joka kirkasotsaisten sivistysaatteiden siivittämänä käynnistää kaupunkilaislasten siirtämisen maalaisperheisiin: ”Aion hankkia koteja kodittomille, hoivaa ja lämpöä sitä vaille jääneille.” Esterin hyvät aikeet törmäävät realiteetteihin, joita hänen on vaikea aatteensa palossa tajuta. Ehkäpä universumi kosti hänelle sinisilmäisyyden, koska Esterin avioiduttua Suomen ensimmäisen presidentin Ståhlbergin kanssa uusperheen vihamieliset lapset eristivät hänet perheonnesta.

•

Punaorvot-romaanin taustalla vaikuttaa vankka historiallinen faktatieto. Se elävöittyy henkilöissä, ja siksi lasten kohtuuton kohtelu kansalaissodan jälkeisessä Suomessa iskee tunteisiin. Romaani välittää kansanosien railon syvyyden ja raaistuneen ilmapiirin. Ihan samoin ei Punaorvot järisytä kaunokirjallisesti kuin muut Kannon historialliset romaanit, mutta se on vankka realistinen romaani – arvokas vähäosaisten elämän ja vaietun historian kuvaus.

Ajattelen romaanin päättyvän taidokkaasti. Se jää sellaiseen kohtaan, että lukijan mielikuvitus käynnistyy pohtimaan etenkin Johanssonin perheenjäsenten tulevia vaiheita. Tieto historiasta saa pelon kouraisemaan perheenjäsenten puolesta.

•

Anneli Kanto: Punaorvot, Lind & Co. 2023, 276 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 syyskuun, 2023 · 7:58 am

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Pitkän linjan prosaisti Antti Tuuri onnistuu nyt hieman yllättämään. Uutuusromaanissa Lintujen kesyttäjä (Otava 2023) kesäisen pohjalaistalon pihapiirin reaalimaailmaa hämmentävät viikon verran irreaalit ajatusvoimat. 

Romaani alkaa sitaatilla Rudolf Steinerilta, ja samassa älyän, että steinerilaisuutta löytyy Tuurin varhaistuotannosta. Jonnekin kirjailijan kirjallisille alkujuurille siis tässä kurotellaan. Tuurilaisen tuotannon juuriainesta löydän muutakin: miehillä on miesten työt, puheet ja puuhat, naisilla tilaa hellan ja nyrkin (äijä-ärhentelyn) välissä.

•

Romaanissa eletään kutakuinkin 1950-lukua arvoineen ja asetelmineen. Minäkertojana toimii viimeistä vapaataan viettävä kotitalon poika, joka kesän jälkeen muuttaa Pietarsaareen lukioon. Taloa johtaa äkkivihainen isä, joka haaveilee eduskuntaehdokkuudesta. Äiti varoo suututtamasta miestään ja paapoo poikaansa. Talossa kortteeraa isän teologiveli Esko, joka on menettänyt pappivakanssin epäselvistä syystä. Turhautunut pappi riitelee alituiseen Leena-vaimonsa ja veljensä kanssa. 

Tunnelma kotona tuntuu jokseenkin tulehtuneelta. Sitä virvoittaa kertojan kaveruus naapurin Ollin kanssa ja tangoharjoitukset naapurin isojen tyttöjen kanssa. Varsinainen katkos tavalliseen on kuitenkin pihaan saapunut Kesyttäjä, joka saa isältä vitsinkaltaisesti luvan viikon verran syömäpalkalla kesyttää pihapiirin pääskyset. Moinen mahdollisuus alkaa kiehtoa nuorta kertojaa.

”Kävelin puutarhaan ja istuin Lintujen kesyttäjän kesytystuolille. Yritin muistella, mitä Lintujen kesyttäjä oli selittänyt siitä, kuinka pääskyset piti löytää ajatuksiinsa, tyhjentää pää muista ajatuksista ja antaa haltijahengelle tilaa; yrittää sitten siirtää sille omia ajatuksiaan. Istuin tuolilla silmät kiinni ja yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin pääskysiä. Ajattelin ensin räystäspääskysiä, niiden värejä ja kuinka ne lensivät pihan yllä, mutta ajatuksiini sekoittuivat haarapääskyset, joiden äänet kuulin, kun ne lensivät solaan.”

•

Tuurin pienoisromaani tuntuu kerrontatavaltaan tutulta: lyhyttä, selkeää lausetta soljuu sujuvasti, välillä lyhyt dialogi antaa oman äänen henkilöille. Henkilöiden vuorovaikutus perustuu toisten ärsyttämiselle, riidanhalulle ja mökötykselle. Sanailu sisältää kiusoitteluun perustuvaa äijähuumoria. 

Pintataso tavoittaa kesäisen heinäkuun maalaistalossa tunnelmineen, töineen ja ruokailuineen. Mutta pinnanalainen! Sieltä kurkistaa kertojan äidin piilotettu kapina ja – voi, mikä herkullinen viittaus islantilaissaagamytologiaan! Kaiken kattava lintujen vapaussymboliikka liihottelee tekstin yllä ja alla. Kesyttäjän luonnonusko näyttäytyy vastavoimana leipäpappi-Eskon ulkokultaisuuden rinnalla, ja valtiovallankin edustaja (nimismies) näyttäytyy, mutta lain koura ei saa tarttumapintaa. Kertojan oma rajatilanne lapsuuden lopussa, askeleen mitan päässä aikuisuudesta, välittyy sekin hienosti.

•

Vähän kyllä olen tunnustelutuulella, kun alan lukea kirjaa, mutta sitten pienoisromaanin aihe- ja tunnetiheys alkavat viehättää. Kesyttäjä omenapuiden alla saamassa ajatusyhteyttä pääskysten emuuun samalla, kun talossa kiistellään itseriittoisesti arkisista – herkullista! Vierasta vierastetaan, hän jää vieraaksi, mutta pistäytyminen selittämättömässä vakuuttaa ne, jotka ymmärtävät pinnanalaisia. Vaikutuksen valta on ajatuksen vapaudessa, ei rahassa, ei muiden arvostuksessa tai menestyksessä yhteisössä.

”Pääskysiä oli pihan päällä kymmeniä, niitä tuli lisää pellolta ja naapurin karjapihalta päin. Ne kaartelivat pihan yläpuolella, pian niitä oli pari sataa peittämässä taivasta. En osannut sanoa mitään, nousin seisomaan ja katselin säikähtäneenä Kesyttäjää ja lintuja, jotka lensivät pihan yllä ja omenatarhan päällä. Sitten Kesyttäjä ikään kuin herpaantui, lysähti kasaan ja istui, ja lintuparvi hajosi taivaalle kirskuen ja huutaen. Istuttiin pitkään sanomatta mitään.”

•

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä, Otava 2023, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 syyskuun, 2023 · 5:18 am

Iida Turpeinen: Elolliset

Parhaissa lukukokemuksissa yhdistyvät tunne ja järki. Tarkoitan, että silloin kirja vetää mukaan kuvaamiinsa tunnelmiin ja elämänkohtaloihin sekä samalla saa ajattelemaan ja tiedostamaan asioita uusin tuumin. Myös kirjan kerronnan tapa voimistaa viehätystä. Näihin määreisiin sopii Iida Turpeisen romaani Elolliset (S&S 2023).

Niinkin on, että biofiktioon on vähän vaikea suhtautua: millä perustein fiktio kuvittelee eläneiden henkilöiden ajatukset, tunteet ja toimet. Aika nopeasti ohitin siihen liittyvät ajatusailahdukseni, vaikka ahkerasti googlettelin Elolliset-romaanin henkilöitä. Turpeisen romaani jakautuu neljään osaan, ja jokainen rakentuu henkilöihin, joille on todellisuuspohja. Romaanin episodit vievät 1740-luvulta tähän päivään, ja niitä yhdistää Stellerin merilehmä ja sen Helsingin eläinmuseoon päätynyt luuranko.

•

Viimeisin lukemani ”tiederomaani” on Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys, joka rakentuu fyysikkojen elämään ja teorioihin. Turpeisen romaani on sitä elävämpi ja fokusoituneempi luonnontieteellisen ja henkilövetoisen kaunokirjallisen kuvauksen yhdistelmä. Romaani kietoo merilehmäaiheeseen luonnon tutkija Georg Wilhelm Stellerin, Alaskan suomalaiskuvernöörin Hampus Furuhjelmin puolison Anna Elisabet von Schoultzin ja Constance-siskon, professori von Nordmanin hämähäkkitutkimusten kuvittajan Hilda Olsonin sekä linnunmunakokoelman hoitajan John Grönvallin.

Romaanin toimivuuden perusta on tyyli, jolla kerrotaan henkilöistä, heidän käsityksestään elämästä, maailmasta ja luonnosta. Tieteellisen tiedon kytkös kuhunkin aikaan syntyy osoittelematta. Siksi kerronta vaikuttaa lukijaan, koskettaa sekä henkilöiden kohtalon että tieteellisen tiedon keinoin. Romaanin ydin puristuu ihmisen vaikutukseen luontoon, luontokatoon ja sukupuuttoon, jota edustaa Stellerin merilehmä.

”Grönvall viettää päivänsä kadonneitten seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.”

•

Tämän kohottavan romaanin lukemisen jälkeen pallottelen, kuka henkilöistä kiehtoo minua eniten. Tulos vaihtelee joka kerta. Jokainen heistä jää elämään ja vaivaamaan. Tämä paljastaa, että ekologisen sanoman vaikuttavuuden ohella juuri henkilöiden terävä ja luonteikas kuvaus loihtii romaanista mieleen painuvan – juuri siksi tiede- ja ekoviestit välittyvät ja vaikuttavat. Hieno, pureva, taitava romaani!

•

Iida Turpeinen: Elolliset, S&S 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 syyskuun, 2023 · 6:49 am

Kirjailijatapaaminen: Maria Turtschaninoff

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston syyskauden kirjailijahaastattelut käynnistyivät 18.9.2023 keskustelullani Maria Turtschaninoffin kanssa. Keskityimme romaanin Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022). Episodiromaani sai huhtikuussa Kirjakauppaliiton Kiitos kirjasta -palkinnon, ja perustelut kiteyttävät oleellisen:

”Turtschaninoff osaa ihmeellisellä tavalla rakentaa uniikkeja henkilöhahmoja, vaikka he vierailevatkin kirjassa vain yhden luvun verran. Suomalaisten ikiaikainen mutta nykyisin jo murenemassa oleva metsäsuhde onkin ajankohtainen ja sykähdyttävä teema. Suomaa on kaunis ja ajatuksia herättävä teos, joka on erityisen vaikuttava Turtschaninoffin ensimmäiseksi aikuisten romaaniksi.

Kuva: Hilkka Lamberg

•

Minua kiinnosti romaanin episodirakenne: romaanissa on 19 lukua ja luvuissa yksi tai muutama keskushenkilö, lisäksi romaanin aika etenee 1600-luvulta tähän päivään. Maria Turtschaninoff kertoi, ettei rakenne syntynyt helposti, mutta hän löysi vähitellen haluamansa tavan välittää muutos myyttisestä luontokokemuksesta nykypäivän luontosuhteeseen. Se luontui parhaiten episodein. Turtschaninoff luonnehti elävästi, että hän tavoitteli akvarellimaisuutta, kevyttä ja nopeaa tapaa kertoa novellistisin välähdyksin.

Episodisuuden ohella Turtschaninoff halusi löytää joka lukuun oman äänen sopien aikaan ja henkilöihin. Esimerkiksi nälkävuosien ankaruuteen hän työsti kiven ja leivän runoa lähenevän vuoropuhelun ja nuoren naisen kirjeisiin 1800-luvulla kansallisromanttisen sävyn. Itsensä hän yllätti romaanin alun ja lopun proosarunoin.

•

Romaanin tärkeitä aiheita ovat paikallisuus, myytit, sukupolvet ja luonto. Kirjailija ei pidä romaania sukuromaanina, mutta jatkuvuudesta se kyllä kertoo liittyen maahan ja ihmisen suhteesta siihen. Romaanin idean synnytti henkilökohtainen tilanne: Turtschaninoff peri palan pohjalaista sukumaata, johon hänellä ei ollut juuri yhteyttä. Romaani ei kerro hänen suvustaan, vaikka lähtökohta on romaanissa samankaltainen. Totesimme, että juurien merkitys tekee romaanista yleisen, universaalin, ei vain paikallisen Kokkolan seudun Nevabackan kirjan.

Suomaan mytologia kiehtoo minua erityisesti, esimerkiksi kirjan nevabackalaiset saavat alkunsa torpan raivaajamiehen ja suohengen liitosta.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

Kysyin kirjailijalta, ovatko kirjan myytit kansanperinnettä vai kirjailijan luomusta kuten esimerkiksi Punaisen luostarin kronikoiden trilogian (Maresi, Naondel ja Maresin voima) fantasiahistoria. Tämän kirjan työskentelyprosessin aikana Turtschaninoff luki valtavan määrän historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää lähdeaineistoa, jota hän hyödynsi kirjassa mutta niin, että tietoaines sulautui kirjan tarinoihin. Myyttien merkitys myös muuttuu kirjassa samaan tahtiin, kun niiden vaikutus ihmisiin vähenee.

•

Keskustelimme kirjan henkilöistä, joista niin kirjailijalla itsellään kuin myös lukijoilla on omia suosikkejaan. Episodisuus hienosti myötäilee lohdullista ajatusta, miten suo ja maa pysyvät, vaikka ihmiset vaihtuvat. Turtschaninoff on tietoisesti valinnut episodeihin paljon naisia ja lapsia vastapainoksi dualistiselle lähestymiselle, jossa julkinen on kuulunut paljolti miehille.

Ja se suo! Suo sopii maamuotona kirjan luontokuvaukseen ilmentäen, mitä ihminen on tehnyt luonnolle esimerkiksi soiden ojituksina ja siten sotkenut ekosysteemin. Keskustelimme myös kirjan lintusymboliikasta, ja sekin selvisi, että kirjan keltainen metsäorkidea on silkkaa mielikuvitusta. 

Miksi suomeksi Suomaa, vaikka suora käännös voisi olla Perintömaa? Päätös käännösnimestä oli tietoinen ja kirjan henkeen sopiva. Niin suon rooli korostuu – ja upottaa lukijat kiehtovaan kirjakokonaisuuteen.

•

Kirjailijahaastattelu 18.92023 on katsottavissa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulla kahden viikon ajan.

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Avainsanat:

18 syyskuun, 2023 · 6:05 am

Antti Tuomainen: Palavat kivet & Tapahtuu huomenna

Antti Tuomainen aloitti tuotantonsa synkillä vakavikkodekkareilla, mutta romaanista Mies joka kuoli (Like 2017) lähtien mustan huumorin sävyttämät jännitysromaanit tuntuvat luontuvan tekijälleen ja innostavan lukijoita. Huumoria ei ole ihan helppo sisällyttää rikoksiin, mutta Tuomainen taitaa sen. Minuun vetoaa etenkin sujuvansoljuva kielenkäyttö. Eloisa kuvailu ja sanailu vievät juonta eteenpäin, muovaavat päähenkilöt luonteikkaiksi, tyylittelevät sivuhenkilöt ja rakentavat koomiset tilanteet.

Mainio trilogia seikkailupuiston vakuutusmatemaatikosta päättyi viime vuonna (Jäniskerroin, Hirvikaava ja Majavateoria). Uutuuden Palavat kivet (Otava 2023) tunnistaa tuomaistuotannoksi: pahaa aavistamaton kertojapäähenkilö joutuu osalliseksi vehkeilyjä, petoksia ja murhia. Nyt kyse on kiuasfirmasta ja parista saunamurhasta.

”Saunaa on minusta käytetty hyväksi tässä. Tässä on kyse jostain muusta, ja saunasta on tullut, ehkä sen tuttuuden tai läheisyyden tai jonkin muun ominaisuuden takia, tekoväline. Joku käyttää saunaa tappavana aseena. Ja nyt en tarkoita elokuvaa.”

Kirjan minäkertoja on kiuasfirman viisikymppinen myyntitykki Anni Korpinen, josta huhutaan firman seuraavaa johtajaa. Se herättää muissa erinäisiä epäilyjä niin rikosten kuin romanssinkin suhteen. Huhuista poikkeavan romanssin mahdollisuus kyllä leijuu vanhan suolan janottaessa, sillä Annin liitto kotona lojuvan formulafanaatikon kanssa vaikuttaa olevan loppusuoralla.

•

Palavat kivet on ammattilaisen työtä. Pysyn päähenkilön puolella ja pidän peukkuja. Päähenkilö pinteessä selvittää tilannettaan harkitsevana ja järkevänä kaoottiselta vaikuttavissa kriiseissä. Annin ihastus hahmottuu myös järkiveikoksi, kun muut sivuhenkilöt piirtyvät karikatyyrisiksi huvitustyypeiksi. 

Jännitystäkö? Ei varsinaisesti vaan tuloksena on Annin elokuisen elämän viihdyttävä käännekohtakuvaus. Uutta? Ei varsinaisesti. Kokonaisuudesta kehkeytyy hupaisa tuomaistuote, jopa tilaustyön tuntuinen. Kansainvälisille markkinoille saunahulluus voi olla eksoottinen vetonaula, meitä paikallisia se huvittaa tutun aineksen uudella särmäkulmalla. Sieluni silmin näen romaanin tv-sarjana, jossa yhdistyvät kaurismäkiläinen eleettömyys ja erikoisten henkilötyyppien naurettavuus. Kyllä sen katsoisin.

•

Syyskuun alun Kirjan päivät -kirjakauppakampanjan kaupanpäälliskirja oli tänä vuonna Antti Tuomaisen pienoisromaani Tapahtuu huomenna (Kirjakauppaliitto 2023). Taas on viaton sivullinen vaikeuksissa: työttömäksi joutunut Petteri Puulasmaa ottaa vastaan työn puhelinennustajana. Rahan lypsäminen asiakkailta ei järkimieheltä oikein luista, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja, koska rahapula huoltajuusriidassa painaa yksinhuoltajaa. Hän on oiva kiristyskohde. Kuinkas käykään?

Petterin sympaattisuus isänä ja kaikkensa yrittävänä viraapeliennustajana vetoaa. Tuomaisen teosten tyyliin tässäkin kirjassa poliisi puuttuu peliin, syntyy romanssin mahdollisuus ja lopussa onnenkantamoinen ratkaisee painetilanteen. Lempeä huumori kantaa, ja Tapahtuu huomenna osoittautuu aikuisten saduksi, jossa paha saa palkkansa ja onni hellii hyviä. Siksi kirjaoston kylkiäiskirjasta jää hyvä mieli. Ja mitäpä ostin, jotta sain kaupan päälle tämän? Miki Liukkosen runokirjan Elisabeth.

•

Antti Tuomainen: Palavat kivet, Otava 2023, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna, Kirjakauppaliitto 2023, 134 sivua. Sain kylkiäiskirjaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 syyskuun, 2023 · 6:11 am

Kjell Westö: Molly & Henry

Kjell Westön romaani Molly & Henry (Otava 2023) alkaa talvisodan ajoista, siinä vietetään myös sotienvälinen kesä ja jatkosodan alkuvaihe, jota ensin ounasteltiin kesäsodaksi. Kesäänhän sota ei päättynyt, mutta kirjassa kuvattua kesää voi pitää käännekohtana romaanin päähenkilöille. Henkilövetoinen tarina elää ja hengittää aikaansa.

Romaani etenee vuoroin Mollyn, vuoroin Henryn näkökulmin niin, että osin osaset etenevät jatkumona, osin tietyt tilanteet pääsee lukemaan kummankin katsantokannoin. Kaikkitietävä kertoja asettelee esille henkilöiden toiminnan mutta ensisijaisesti ajattelun. Parin työtilanteet, kulmikas suhde toisiinsa ja ajatusharhailut menneisyyteen muodostavat joustavan kerrontapyörteen.

•

Tunnelman melankolisuus selittyy sodasta ja suhteen mutkista, niiden ohella kirjan henkilöt kantavat taakkoja menneistä suhteista ja elinoloista. Lisäksi Henryn journalistiura ajautuu kriisiin ja Mollyn työ näyttelijänä kulkee kohti umpikujaa.

Minulle kiinnostavinta pariskunnan kuvauksessa on juuri se, miten vaivalloista on heidän ymmärtää toisiaan ja tulla ymmärretyksi ja miten tahtotila vaihtelee. Kun ajattelen kirjaa rakkausromaanina, siinä on poikkeuksellista hiertävyyttä. On siinä ripaus vanhahtavaakin (tai aikaan kuuluvaa) sukupuoliajattelua:

”Hän oli erikoislaatuinen, Henryn rakastettu. Vajaan kahden yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Molly oli edelleenkin arvoitus, eikä Henry juuri koskaan arvannut hänen mielenliikkeitään.

Ja hänen ammattinsakin oli merkillinen: se että ansaitsi elantonsa teeskentelemällä olevansa joku muu.”

•

Leimansa kerronnalle antaa dialogittomuus, tai pikemmin keskustelujen upottaminen niin, että ne sulautuvat muuhun kerrontaan. Ajankuva ja ympäristö tallentuvat elävästi. Westön valtti on ollut Helsinki-kuvaus – ja on taas. Sodan vaikutukset välittyvät riipaisevasti: pommitukset Helsingissä, sodassa kuoleminen ja vammautuminen läheisten kannalta.

Westön taitoa on kuvittaa historia ja yhteiskunnallinen tilanne kerroksiin, joita on kirjan henkilöissä. Esimerkiksi Henryn herkkänahkainen ja tuskainen henkilökuva pohjustuu miehen kansalaissotakokemuksin, ja rintamakauheus näyttäytyy lehtimiehen kokemana niin että sotasensuuri voittaa journalismin.

•

Molly ja Henry tuntuu itsenäiseltä sarjaosalta muihin Westön historiallisiin romaaneihin nähden. Henryn tuttaviin kuuluu Thune, joka liittyy romaaniin Kangastus 38, ja kirjan tapahtumiin vähän myös viitataan. Molly ja Henry –romaanin runsaudesta saan hyvän esimerkin juuri Thunen näyttäytymisestä ja häneen kytketyistä tarinoista jääkarhuaamusta ja pommikoneen putoamisesta. Runsauteen kuuluu myös se, että päähenkilöiden lisäksi on kosolti ainesta sanomalehtialasta, elokuva- ja teatterimaailmasta ja sukulaissuhteista.

Siis runsas, tarkka, yksityiskohtainen. Siinä on romaanin suola ja umami. Välillä kerronta kyllä sai aikaan ähkyn, silti sulattelin lukuannosta ravittuna, ja janokin tuli rehdistä kaunokirjallisesta sepittelystä, jossa luotetaan henkilöiden epätäydellisyyteen. 

Tunnustan, että en kauttaaltaan saanut otetta kirjaan sitä lukiessani, tunsin olevani kuin ahtaassa umpiossa päähenkilöiden ja ajan ahdingossa. Molly ja Henry on osoittautunut kuitenkin romaaniksi, josta aukeaa lukemisen jälkeen monitahoisuutta. Sodan ja eletyn elämän vaikutus ihmisiin silloin ja nyt – siitä romaanissa on kyse.

”Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut.”

•

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta, suomentanut Laura Beck, Otava 2023, 387 sivua eKirjana,. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 syyskuun, 2023 · 4:36 pm

Niina Kivelä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin

Kaksi hillahullua yhdistää suokokemuksensa ja kirjallisen ilmaisutaitonsa, siitä syntyy Niina Kivelän ja Kati Saonegin maittava esseekokoelma Hillasuolla kaikki on toisin (Into 2023). Ihan alussa paljastuu luonnontieteellinen fakta, jota en tiennyt: hilla (muurain, lakka) kuuluu ruusukasveihin. Tällaisesta kiehtovasta kasvien sukupuusta löydän aasinsillan siihen, että kirjoittajien esseissä käsitellään sukupuuta eli henkilökohtaista perheestä, itsestä ja elämänkokemuksista. Se on esseenomaista yhdistelykeinoa henkilökohtaisen ja yleisen kesken, mutta suon inspiroimaa sekin:

”Hillasuolla puhumme siitä, mistä emme muuten rohkenisi kertoa. Suon epätila myös inspiroi meidät kirjoittamaan sellaisesta, joka ei voisi edes juolahtaa mieliimme missään muualla.”

*

Kirjassa on alkuluvun lisäksi kahdeksan esseetä. Alkusanat ovat yhteiset, muuten kirjoittajat vuorottelevat. Hillastamishulluus korostuu kummallakin, ja kummallakin on hekumallisia kuvauksia aaparämpimisestä tyhjät ämpärit kolisten ja kullankeltaisen suoherkun palkitsevasta poiminnasta. Maisema, tunnelma ja yhteys toiseen ja luontoon tuntuvat väkevinä.

Esseissä teemat vaihtelevat lapsen odotuksesta kuolemaan, ja suosta kehkeytyy kasvuturve niin kipeiden kuin kepeidenkin aiheiden käsittelyyn. Minua miellyttää myös mytologian rinnanelo nykyhetkessä. Hienosti Kati Saonegin kertoo taikauskon punkaamisesta pintaan, kun rationaalisuus, realiteetit ja toiveet joutuvat ristiriitaan:

”Siinä, missä haluni tehdä taikoja metsässä kantaa mukanaan kulttuurista historiaa, myös reaktioni, jossa häpeän itseäni, kyseenalaistan järkevyyteni, piilottelen toimintaani ja vähättelen sen merkitystä, on ladattu täyteen historian painolastia.”

*

Pidän kokonaisuudesta juuri sen vaihtelevien teemojen ja luistavan kirjoitustyylin vuoksi. Kirja tuntuu välillä tuttavalliselta juttelulta, välillä taitavalta tiedon ja kokemuksen koosteelta. Nautin myös erityisesti kirjan teksteistä, jossa on kirjallisuusesseen henkeä.

Lapin luonto on osa kirjan viehätystä. Ja näin toteaa lukija, jolle on pohjoisin Suomi tuntematon ja oma vapaa-ajan suo on pieni suopursujen ympäröimä vetelä pläntti pirkanmaalaisessa metsässä – ilman muuraimia.

•

Niina Kivelä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin, Into 2023, 162 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 syyskuun, 2023 · 4:41 pm

Pertti Lassila: Jälkisato

”Minä pohdin mennyttä, joka on mitä on, ja kuvittelen tulevaa, joka ei ole vielä mitään. Siinä välissä aika pakenee kiusalla käsistä, ja pitäisi saada jotakin valmiiksi.”

Vaan elämässä ei juuri tule valmista. Tästä osoituksena olkoon Viljon elämä ja kirjailijaura Pertti Lassilan romaanissa Jälkisato (Siltala 2023). Romaani kuvaa tasaisesti yhden elämänkulun lapsuudesta vanhuuteen. Se on ylistys sille, ettei mitään suuria saavuteta. Se riittää. 

Viljon yksinhuoltajaäiti kasvattaa kunnollisen pojan. Hyviä lapsuusmuistoja liittyy veneilyyn isoenon kanssa. Äidin kanssa välit säilyvät vaikka etääntyvät, kun Viljo aloittaa kirjallisuuden opiskelun ja aikuistuu. Opinnot eivät etene ja nuori mies päättää ryhtyä kirjailijaksi. Tuloksena on muutama ihan hyvä romaani. Kirjoittamisen lisäksi elämässä vaikuttaa yksi muutaman vuoden rakkaussuhde ja sitten parikymmentä vuotta kestävä ystävyyssuhde. Siinä kaikki.

Aihe ei hätkähdytä, ei kerrontakaan. Se on ammattilaisen vakaata tekstiä, tarkkaa ja harkittua. Romaanissa kolmannen persoonan kerronta seuraa Viljoa, vain välillä käväisee kahden tärkeimmän naissuhteen näkökulmassa. Dialogit ovat anttituurimaisesti referointeja, ei repliikkejä. Sieltä täältä voi napata aforistisen virkkeen. Kun Viljo selittää kirjoittamistaan, se selittää myös tätä romaania:

”Siksi ongin ja toivon, että saan kiinni sanoja ja lauseita, jotka ovat selkeitä. Niiden ei tarvitse vastata mihinkään suureen kysymykseen. Parasta olisi, jos ne olisivat niin selkeitä ja kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella tavalla vanhan toden asian.”

Ja näenhän minä jotain: rakkauden ja kauneuden siinä, mitä on, ja katoavuuden. Minulle kävi myös niin kuin kirjassa yhdessä kohtaa todettiin: ”Se, mikä aluksi vaikutti arkiselta ja samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi.” Kokonaisuudesta kehkeytyy eheä kuvaus draamaa vailla etenevästä elämästä. Toiset ihmiset merkitsevät, heitä rakastaa, heihin voi kyllästyä, lipua erilleen ja kokea kaiken toisin kuin toinen. Elämä on jokaiselle ainutlaatuinen sellaisena kuin se on. Sellainen kirja.

•

Pertti Lassila: Jälkisato, Siltala 2023, 206 s. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

4 syyskuun, 2023 · 6:24 am

Anneli Kanto: Saalistetut

”Selvänäkijä, reikihoitaja, energioiden puhdistaja ja ennustaja Noora Näkijällä ei ollut ystäviä, sosiaalista elämää tai rakkauselämää. Se oli osaksi oma valinta, osaksi se johtui ammatista ja suurelta osalta siitä, millainen hän oli. Hän ei ollut ihminen, joka solmi ystävyyksiä, rakastui tai veti puoleensa rakkautta.”

Elli Nurmikunnas paljastuu Näkijän nimeksi, mutta hän käyttää myös nimeä Leo. Määrittelemättömänä eläminen on merkittävä osa Anneli Kannon dekkarisarjan päähenkilön olemista. Virkistävästi hän poikkeaa perusdekkareista.

Sarjan toisessa osassa Saalistetut (Crime Time 2023) Näkijä ottaa vastaan laskettelukeskukseen Tarot-ennustajan talvisesonkipestin, jota hänelle kauppaa vakioasiakas Mirva. Lapissa Näkija päätyy pelottelutapausten sivustaseuraajaksi ja ratkaisijaksi.

Tästä ennustamisesta: sarjan ensimmäisessä osassa Haihtuneet en ollut ihan varma, miten tosissaan Näkijä oli toimessaan. Tässä sarjan toisessa osassa Näkijän leipätyössä vaikuttaa olevan psykologisen tarkkanäköisyyden lisäksi ripaus mystiikkaa.

•

Jännitysosuus käynnistyy verkalleen. Ihan kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että fataalia uhkailua on luvassa, mutta noin 100 sivua saa edetä, ennen kuin varsinaisia pelotuskeinoja tulee käyttöön. Se ei haittaa, sillä monipuolinen kirjailija Kanto hallitsee sutjakan kerrontatavan ja dialogin. Henkilöiden pohjustus sujuu hyvin, sillä kuvaus on terävää, lisänä ripaus ilkikurisuutta. Esimerkiksi Näkijän ihmisvierastuksen johdosta mainion tyly tarkastelu kohdistuu tamperelaistaustaiseen autokuskiin ja laskettelukeskuksen ohjelmavastaavaan Mirvaan.

Vuoron perään etenevät laskettelukeskuksen siivoojan Marinan ja hänen tyttärensä Aavan ja Näkijän Lappi-kokemukset. Tärkeitä ovat Marinan ja tyttären ohella toisen äiti-tytär-parin elämän esittely. Välillä käväistään seuraamassa takaumin pääkaupunkilaisen nuorenparin sekoilua. Aluksi irralliset palaset saavat lopussa selityksen.

•

Monen dekkarin sydän sykkii sille, ettei menneisyys jätä rauhaan. Siitä on kyse nytkin. Kyllä Kanto saa juonenkäänteet toimimaan, vaikka kirjan lopun parin pikkuseikan uskottavuus jää minua mietityttämään. Kokonaisuus ratkaisee: siispä  otan asiat vastaan kirjan tarjoamalla tavalla. Ainakin loppu on yllättävä, ja Näkijä-erakko on ihan uuden edessä. Jännityksellä odotan jatkoa sille.

•

Anneli Kanto: Saalistetut, Crime Time 2023, 239 sivua. Luin kustantajan lähettämän pdf:n.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

3 syyskuun, 2023 · 6:27 am

Linn Ullman: Tyttö, 1983

Linn Ullmanin romaanin Tyttö, 1983 (Like 2023) keskeisaihe on valitettavan ajankohtainen. Keskiössä on kertojan 16-vuotiaana kokema Pariisin reissu: velttoihoinen viittäkymmentä käyvä valokuvaaja-viettelijä ja muita aikuisia mieskourijia, jotka ottavat oikeudekseen hyväksikäyttää kokemattomia teinejä. Sattumalta luin kirjan samaan aikaan, kun HS-kuukausiliitteessä on juttu abi-tyttöjen kokemasta häirinnästä. 

Yksi Kuukausiliitteen tytöistä kirjoittaa: ”Vaikka mä oon nainen, tai tyttö, niin ei se tarkoita, että mulle saa tehdä mitä vain. Mutta mun on vaikea hallita niitä tilanteita.” Tämän saman voi tunnistaa Ullmanin romaanista. Miksi tämä yhä toistuu: miesten halveksivat puheet tytöille, hävytön lähestyminen lastensa ikäisiä tyttöjä?

•

Ullmanin tapa kertoa nuoruusmuistumia ei ole dokumentaatiota, vaan kirja sulattaa yhteen kertojan korona-ajan ahdinkoa vuodelta 2021 ja itsensä 16-vuotiaana, lisäksi kertojan kutakuinkin samanikäisen tyttären ilmastoahdistusta sekä äiti- ja isäsuhdetta. Kertojan isä oli kerran puhunut kertojan pelokkaasta varjosisaresta, ja tämä romaani on kirjoitettu sille, olemattomalle kaksoisolennolle:

”Mitä haluat hänestä? En tiedä. Se on rehellinen vastaus. Haudata hänet, kentie, tai herättää eloon, tai jotain siltä väliltä. Siinä me olemme nyt, sinä ja minä: siinä välissä. Se mitä Pariisissa tapahtui – ja kaikki sitä edeltänyt ja kaikki sitä seurannut – on kuin vettä. Muistan välähdyksittäin. Unohdan välähdyksittäin.”

•

Romaani muistuttaa myös sairauskeromusta, kertojan masennuksen pahenemista, kun nuoruuden tapahtumat palautuvat mieleen mutta eivät järjesty muistoiksi. Kerrontatapa muistuttaa vähän monikafagerholmmaista verenkierron kohinaa, jossa samat asiat kiertävät kehää. Tyttö, 1983 tuntuu fyysis-psyykkiseltäkokemukselta, ehkä myös ruuansulatuksen kaltaiselta prosessilta, joka sulattaa yhteen erilaisia aineksia koko eletystä elämästä.

Monta muutakin ainesta löydän teoksesta. Löydän siitä esseemäisyyttä sitaatteineen ja lähdeluetteloineen. Elina Hirvosen tuore teos Rakkauksien lokikirja tuntuu nyt kovasti tämän kirjan pikkuserkulta – tätä tyyliä on tässä ajassa: genresulautumia, kertojan minä-sinä-puhelua ja omakohtaisuuden oletuksia:

”Miksi sanot sitä romaaniksi, kun kaikki tietävät että se kertoo sinusta? – – Hän, joka puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa, olen ja en ole minä. Ihan niin kuin sinä, sanon mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti.”

•

Minua kerronta ravistelee sillä, miten ihmiset käyttävät valtaa toisiinsa. Luen haavoittuvuuden kuvausta: olla eri-ikäinen samanaikaisesti, olla itsensä ja jotain vierasta – ehkä hapuilu saattaa elämän palaset uuteen asentoon. Kirja pistää minut pohtimaan muistia, sokeita pisteitä ja unohduksia, tietysti myös nuorten naisten alistamista miesten riistaksi. 

Tyttö, 1983 -romaanissa on kosolti taidokkaita kiteytyksiä. Yhteen sellaiseen päätän juttuni, sillä siinä hienosti tiivistyvät merkityksellisyys ja mielen mahdollisuudet:

”Äidin ja minun yhteinen historia on niin unohduksen ja rakkauden kyllästämä, että minun täytyy keksiä meidät uudelleen.”

•

Linn Ullman: Tyttö, 1983, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2023, 256 sivua. Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: