Linn Ullmanin romaanin Tyttö, 1983 (Like 2023) keskeisaihe on valitettavan ajankohtainen. Keskiössä on kertojan 16-vuotiaana kokema Pariisin reissu: velttoihoinen viittäkymmentä käyvä valokuvaaja-viettelijä ja muita aikuisia mieskourijia, jotka ottavat oikeudekseen hyväksikäyttää kokemattomia teinejä. Sattumalta luin kirjan samaan aikaan, kun HS-kuukausiliitteessä on juttu abi-tyttöjen kokemasta häirinnästä.
Yksi Kuukausiliitteen tytöistä kirjoittaa: ”Vaikka mä oon nainen, tai tyttö, niin ei se tarkoita, että mulle saa tehdä mitä vain. Mutta mun on vaikea hallita niitä tilanteita.” Tämän saman voi tunnistaa Ullmanin romaanista. Miksi tämä yhä toistuu: miesten halveksivat puheet tytöille, hävytön lähestyminen lastensa ikäisiä tyttöjä?
•
Ullmanin tapa kertoa nuoruusmuistumia ei ole dokumentaatiota, vaan kirja sulattaa yhteen kertojan korona-ajan ahdinkoa vuodelta 2021 ja itsensä 16-vuotiaana, lisäksi kertojan kutakuinkin samanikäisen tyttären ilmastoahdistusta sekä äiti- ja isäsuhdetta. Kertojan isä oli kerran puhunut kertojan pelokkaasta varjosisaresta, ja tämä romaani on kirjoitettu sille, olemattomalle kaksoisolennolle:
”Mitä haluat hänestä? En tiedä. Se on rehellinen vastaus. Haudata hänet, kentie, tai herättää eloon, tai jotain siltä väliltä. Siinä me olemme nyt, sinä ja minä: siinä välissä. Se mitä Pariisissa tapahtui – ja kaikki sitä edeltänyt ja kaikki sitä seurannut – on kuin vettä. Muistan välähdyksittäin. Unohdan välähdyksittäin.”
•
Romaani muistuttaa myös sairauskeromusta, kertojan masennuksen pahenemista, kun nuoruuden tapahtumat palautuvat mieleen mutta eivät järjesty muistoiksi. Kerrontatapa muistuttaa vähän monikafagerholmmaista verenkierron kohinaa, jossa samat asiat kiertävät kehää. Tyttö, 1983 tuntuu fyysis-psyykkiseltäkokemukselta, ehkä myös ruuansulatuksen kaltaiselta prosessilta, joka sulattaa yhteen erilaisia aineksia koko eletystä elämästä.
Monta muutakin ainesta löydän teoksesta. Löydän siitä esseemäisyyttä sitaatteineen ja lähdeluetteloineen. Elina Hirvosen tuore teos Rakkauksien lokikirja tuntuu nyt kovasti tämän kirjan pikkuserkulta – tätä tyyliä on tässä ajassa: genresulautumia, kertojan minä-sinä-puhelua ja omakohtaisuuden oletuksia:
”Miksi sanot sitä romaaniksi, kun kaikki tietävät että se kertoo sinusta? – – Hän, joka puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa, olen ja en ole minä. Ihan niin kuin sinä, sanon mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti.”
•
Minua kerronta ravistelee sillä, miten ihmiset käyttävät valtaa toisiinsa. Luen haavoittuvuuden kuvausta: olla eri-ikäinen samanaikaisesti, olla itsensä ja jotain vierasta – ehkä hapuilu saattaa elämän palaset uuteen asentoon. Kirja pistää minut pohtimaan muistia, sokeita pisteitä ja unohduksia, tietysti myös nuorten naisten alistamista miesten riistaksi.
Tyttö, 1983 -romaanissa on kosolti taidokkaita kiteytyksiä. Yhteen sellaiseen päätän juttuni, sillä siinä hienosti tiivistyvät merkityksellisyys ja mielen mahdollisuudet:
”Äidin ja minun yhteinen historia on niin unohduksen ja rakkauden kyllästämä, että minun täytyy keksiä meidät uudelleen.”
•
Linn Ullman: Tyttö, 1983, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2023, 256 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hieno postaus! Tilasin kirjan heti.
Luin surullisena ja kauhuissani eilen Kuukausiliitteen jutun nuorten tyttöjen seksuaalisesta häirinnästä. Yksi tytöistä oli jopa menettänyt kykynsä torjua omaikäistenkin poikien lähentelyt ja raiskaukset.
Tänään oli Hesarissa arvio Fagerholmin Bambin kuolemasta. Sekin pysäytti.
Miksi tytöt ja naiset eivät välty häirinnältä? Miksi emme saa pukeutua tai toimia naisellisesti ilman uhkaa olimmepa minkä ikäisiä tahansa? Miksi meidän ärtymyksellme nauretaan tai sitä vähätellään?
Juuri tuo on mieltä myllertävää. Mikä saa ihmisen tökeröimään ja käyttämään valtaa noin? Yhä. Onko olemassa omaatuntoa ja ymmärrystä hävetä?
Kiitos kommentistasi, Ritva!
Kuukausiliitteen jutun kommentointi Facebookissa oli monelta osin masentavaa. Todella moni mies ei joko usko koko ilmiötä olevankaan tai sitten vierittää sen kokonaan maahanmuuttajien viaksi.
Voisin lukea kirjan. Jos tässä on Fagerholmille tyypillisiä elementtejä todennäköisesti pidän.
Anki, kokeile.
Joo, se on usein ”joku toinen”, itsepetos ja vastuunkanto on vaikeaa. Tökerö ilmiö.
Kiitos kommentistasi!
Paluuviite: Helmi Kekkonen: Liv! | Tuijata. Kulttuuripohdintoja