Elina Hirvosen romaani Rakkauksien lokikirja (WSOY 2023) ei ole romaani perinteisessä mielessä. Siinä on muun muassa välähdysmäistä Rachel Cuskin trilogian tapaan, autofiktiivisyyttä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian suuntaan, lainauksia ja tosielementtejä, kuten kirjailija loppusanoissaan kiteyttää: ”Teos on kirjoitettu kaunokirjallisuuden ehdoilla, mutta sen maailma on saanut inspiraationsa todellisista keskusteluista.”
Romaani yhdistää kipeää ja kepeää. Taustavärinä väijyy kertojan taipumus mustuuteen, masennukseen, ja siksi kirja värittää sen päälle sävyjä, joilla synkkyyttä torjutaan. Pääväri on rakkaus – siitä teoksen nimi, siitä elämänvoima.
•
Rakkauksien lokikirja ei keskity romanttiseen rakkauteen, vaan siinä kirmataan yllättäviin kohtaamisiin, vanhoihin ja uusiin ystäviin, lapsiin ja vanhusläheisiin. On myös hullaantumisia, kumppaneita, kestäviä parisuhteita ja toteutumattomia rakkauksia, eikä kirjassa väistellä vakiintumisia, eroja tai kuolemia. Kertojan omakohtaisten muistumien lisäksi sulautuvat kirjaan kirkkaiksi kudelmiksi muilta kuullut kertomukset rakkauksista.
Kertoja ei peittele henkilökohtaisuuksia, mutta hän ripottelee niitä säästeliäästi – tehokkaasti. Nuoruuden raastavuus sattuu: tarvitsevuus ja laiminlyönneistä märkivät seuraukset, itserankaisu. Hienosti ylisukupolvisuus välittyy kirjassa tarinana, ei selittelynä. Vaaran ja vaikean vastapainona toimii tanssi, se purkaa ja irrottaa.
Yksityisen lisäksi kirja sisältää globaalia vastuullisuutta ja lähiaikojen kriisien vaikutuksia. Kertojan monet tutut ja ystävät asuvat Afrikassa ja Lähi-idässä. Riipaisevin on yhden ystävän tilanne Afganistanissa talebanien valtaannousun aikana. Liikuttava on arabimiesten tunnelaulujen jakso.
•
Minuun vaikutuksen tekee se, miten kertoja käsittelee aikaa ei-lineaarisesti. Tehokkaasti se tulee esille kirjan kohdassa, jossa kertoja kohtaa nuoren itsensä, limittää ajat, tarjoaa lohtua:
” ’Sinusta tulee rakastetumpi ja rakastavampi kuin koskaan osasit kuvitella.’
Näen mielessäni kuvan meistä kahdesta käsi kädessä lumen peittämällä polulla. Siinä kuvassa me molemmat olemme totta.”
Kertoja pohtii etiikka monelta kannalta. Myös toisten ihmisten kertomusten käyttö pohdituttaa häntä. Ja totuus kiinnostaa. Kertoja keskustelee siitä tutkijan kanssa:
” ’Yksikään tarina, jota kerromme itsestämme, ei ole aivan totta’, hän sanoo, ’samoin kuin ei mikään, mitä kerromme muista.’ ”
Minulle kelpaa tämä fiktion totuus ja tarinallisuus. Ehkä vähän yllätyn kirjan lyhyydestä, mutta kertojan poimimat väläykset itseltä ja muilta tekevät kokonaisuudesta kuitenkin runsaan. Kyse on kerrontatavasta, sujuvasta liu’unnasta tiiviistä tarinasta toiseen. Lukijana täydennän yhteyksiä, merkityksiä ja tunnetiloja. Odotan jatkoa, sillä trilogiaa on luvattu.
•
Rakkauksien lokikirja, WSOY 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Paluuviite: Linn Ullman: Tyttö, 1983 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja