Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Onpa sähköinen kirja yhdestä peruskoululaisesta koko yhdeksän kouluvuoden osalta! Kasvukertomukset voisi määritellä yhdeksi kaunokirjallisuuden lajiksi, ja siihen loksahtaa Niko Hallikaisen romaanin Suuri Märkä Salaisuus (Otava 2023). 

Olen lukenut kirjasta monia some-kehuja, ja huomannut vertailut ranskalaiseen Éduard Louiseen. Ymmärrän – kyllä Hallikaisen romaani on taidokas ja harvinaislaatuinen, ja éduardlouismainen luokatietoisuudessaan. Minuun teki kuitenkin vaikutuksen etenkin vaikutuksen kerrontatapa.

•

Hallikaisen kirja kertoo nimettömästä itähelsinkiläisestä pojasta 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Pojan äiti on yksinhuoltaja, pienipalkkainen sairaanhoitaja. Isä on tyhjätasku-alkoholisti, eikä isoäideistäkään ole turvaverkoksi. Äiti tekee paljon yövuoroja, ja poika viettää aikaa yksin kotona seuranaan herkkukeko ja ikätasolle sopimattomat elokuvat. Pelot ovat yön seuralaisia:

”Kuulen ikkunani alta riitelyä. Muhun alkaa koskea niin kuin mua koetettaisiin kääntää nurin. Kehossa menee kylmiä väreitä, kun mietin, miten laavat tärisevät kraattereiden alla jossain, missä mä en ole koskaan käynyt, mutta en pääse ajatusten voimalla sieltä heti takaisin tänne, minne olen jäänyt.”

Yläkoulun edetessä alkavat muut iltariennot houkuttaa kertojaa, ja seksuaalisuus nousee yhdeksi tärkeistä teemoista. Kirjan loppupuoli äityy varsinaiseksi teinijuhlintainfernoksi. Koulunkäyntiä kuvataan lähinnä luokkakaveritoiminnan kautta ja referoiduin keskusteluluin.

•

Kertoja mainitsee, ettei hänellä ole muuta kuin mielikuvituksensa. Ja kun pojalla sana on hallussa, voi peitellä salaisuuksia suuntaamalla mielenkiinnon muuhun:

”Komeron ovi aukeaa. Silmät ovat ehtineet tottua pimeään eivätkä siedä näin häikäisevää valoa jonka suunnasta opettaja kysyy meiltä, mitä ihmettä tääl oikein tapahtuu. En tiedä, miten selittää, mikä pimeästä teki niin hyvää. Mä sanon, nää auttaa mua, ku mun suvus kaikki vaan kuolee. Se on ihan liian totta joka sana. Jokainen päivä on kuin taso, jonka läpäisen, pelissä, jossa olen häviämässä.”

Kertoja onnistuu levittämään huhuja ja juoruja sekä manipuloimaan koulukavereita siinä kuin aikuisiakin. Minäkertojalla on yksi ystävä, mutta ystävyys päättyy kertojan salaisuusmokailuun. Kertojan yksinäisyys, itsetarkkailu ja taito sekoittaa sosiaalisia kuvioita iskevät kipeästi. Yksi ihminen on aina vankkumaton vierelläkulkija: äiti.

•

Romaani etenee kronologisesti ja muuttuu kerronnaltaan minäkertojan kasvaessa. Alakoululaiseksi kertoja kyllä viljelee verrattain hienostuneita kielikuvia, mutta se ei minua pitkään ihmetytä vaan hyväksyn lapsen maailman tarkan kuvauksen yhdistämisen aikuiskirjoittajan kielivarantoon. Teosta leimaa kaiken kaikkeaan kielikuva- ja vertaustiheys.

”Taivas on tuonpuoleisen täyttämä boolimalja, pilvet punertavaa hedelmälihaa, mulle tulee sen kaiken katsomisesta hikka.” 

Kenelläkään kirjan henkilöistä ei ole oikeita nimiä, vain nimeämistä kuten urheilija, pelaaja tai kovanaama. Paikat kuvallaan tarkasti, muttei niilläkään ole nimiä, vain postinumerot. Oleellisinta peruskoululuokkaelämästä on satunnaisesti koottu samanikäisten joukko eri sosiaaliluokista ja varallisuustasoista. Osaton ja köyhä minäkertoja havaitsee erot niin tavaroissa ja kodeissa kuin hampaitten kunnossakin. Kuitenkin: ”Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla.”

Tinkimätön, kihisevä ja jopa julma kuvaus jää mieleen pyörimään. Kuuntelin kirjailijan itsensä lukeman kirjan, eikä se tuntunut vievän tarkan ja kuvallisen kielen tehosta mitään. Taitaa olla tämän vuoden kirjapalkintoehdokkuuksien ainesta.

•

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus, Otava 2023, äänikirjana 11 tuntia 17 minuuttia, lukijana Niko Hallikainen. Kuuntelin BookBeatissa.