Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut palkittuja nuorten aikuisten romaaneita, mutta nyt on ilmestynyt aikuistenromaani Suomaa (Tammi 2022). Episodimainen sukusaaga alkaa 1600-luvulta ja päättyy tähän aikaan. Kirja kasvattaa kehityskaaren elämäntavasta ja ihmiselämästä, ja sellainen kiinnostaa minua.

•

Romaani alkaa ja loppuu proosarunotyyppiseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan osioon, jossa minäkertoja purkaa tuntoja äidin kuoleman jälkeen. Minäkertojalle (tai jos tulkitsen tekstin runoksi: puhujalle) on jäänyt perinnöksi vanha sukutila Pohjanmaalta, Kokkolan tuntumasta. 

Jo alku puhuttelee minua, koska olen juuri saanut lainhuutopäätöksen äitivainaan pikkuruisen maalaistilan siirtymisestä minulle. Samastun menetyksen tunteisiin ja siihen, miten talosta, pihapiiristä ja sitä reunustamasta metsästä siirtyy samalla jotain edeltävistä sukupolvista. Niistäkin, jotka voi vain kuvitella, koska perimätietoja tai asiakirjoja ei ole.

•

Turtschaninoffin romaanin sukupolviepisodit on jaettu vuosisatojen mukaan. Joka vuosisadalta saan lukea muutaman ihmiskohtalon ja samalla saan kokemuksen ihmisen osasta lähiympäristön ja maailman myllerryksissä. Näkökulma on takamaan ihmisten kokemuksissa ja suhteissa toisiinsa.

Kaikki alkaa tästä: 1600-luvulla Matts Mattsinpoika Nevabacka raivaa korpeen mökin ja pellon.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

•

Romaanin yksi ydinoivalluksista on uskomusperinteen muutos vuosisatojen aikana. Kirjan alkupuolella maagisten suoasukkien mukanaolo on konkreettista ja lihallista, vähitellen tarun- ja näynomaista ja nykyaikaa lähestyttäessä unohduksiin hiipuvaa.

Sama heijastuu romaanin kieleen. Alkupuoli on rytmiltään ja välillä sanajärjestykseltään (suomennos) ehkä jopa välillä kömpelöhköä. Ehkäpä 1600-luvulla on jopa kansansadun henkeä, 1700-luvulla jotain, jossa on ailahdus kronikointia. Ymmärrän kielenkäytön tavoittelevan aina aikaansa. 

Kerronnaltaan romaani on vaihteleva, ja siitä kirjan 1800-luku on oiva esimerkki. Parissa luvussa on yksikön kolmannen persoonan kerrontaproosaa ja niissä näkökulmatekniikkaa. Luvussa ”Leipää ja kiviä” on otsikon substantiivien vuoropuhelu, joka väkevästi välittää nälkävuosien tunnelmat. ”Lintutyttö”-luku puolestaan hyödyntää kirjeromaanimenetelmää. Siinä on tiettyä viatonta tyttökirjahenkeä, sillä kirjeiden kirjoittaja on 17-vuotias. Näin siirtyy romaaniin 1800-luvun nuorille iskostettu kristillisisänmaallinen aate- ja ajatustapa, samoin kirjeiden kirjoittajan tragedia.

Haluan vielä mainita yhden seikan. Eri vuosisatojen sodat imeytyvät romaanin henkilöihin. Esimerkiksi Nevabackan vaitonaisen renkipojan tarina riipaisee minua syvältä. Siihen ei tarvita toisen maailmansodan rintamakuvauksia, vain lukijan sisäinen tieto sodan kauheudesta riittää. Siitä, että viattomien parikymppisten liikekannallepano johtaa (lähes varmaan) kuolemaan – ja kaikki tietävät sen. Niin kuin me nyt taas tiedämme lähialueiltamme.

•

Olen historiallisten ja episodiromaanien ystävä, ja myös maagiset elementit miellyttävät. Elämänkohtalot, jotka liittyvät suoraan samaan sukuun tai viistävät sitä, viehättävät nekin. Niin myös Suomaassa. Nautin siitä, että saan rakennella tarjotuista osasista kokonaiskuvaa. 

Maailmankuvan ja ympäristön muutoksissa ajan saatossa on lisäksi jotain erityisen sykähdyttävää: mikä on lähiluonnon ja ihmisen osa, mikä häviää ja muuttuu, mikä kenties säilyy kiertokulussa ja mitä yksi pieni ihminen siinä merkitsee. Nämä asiat Suomaa saa eläviksi.

•

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.