Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.
Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

•
Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.
•
Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.
Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:
”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:
’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’
Minulla on luonnonkihara tukka.”
•
Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.
Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.
•
Petri Tamminen
Se sano. Unohtumattomat lausahdukset
Otava 2021
lyhytproosa, muistelu
125 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.