Kuukausittainen arkisto:elokuu 2021

Antti Tuomainen: Hirvikaava & kirjailijakohtaaminen

”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.

En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?

Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.

Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry. 

Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.

Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.

Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:

”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä. Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”

Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.

Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021

Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.

Kuva: Arja Korhonen

Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.

Mies joka kuoli on tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.

Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.

Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.

Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.

Antti Tuomainen

Hirvikaava

Otava 2021

jännäri

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kiitos kirjailijalle juttutuokiosta Kannelmäessä!

Hirvikaavasta myös blogissa Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

”- No totuushan on… aloitan. – Tai siis että totuushan on aina subjektiivista. Jos puhutaan kokemuksista. Mutta fiktio tekee toisen kokemuksesta totta. Jos sä esimerkiksi luet mun kirjan, niin mun kokemuksesta tulee sulle hetkeksi totta. Toivottavasti.”

Eihän tätä autofiktiopohdintaa voi ohittaa, kun Antti Rönkä on kirjoittanut romaanin Nocturno 21:17 (Gummerus 2021), jonka päähenkilö on Antti. Romaani kertoo Antin kompleksisesta häpeäsuhtautumisesta seksuaalisuuteen ja omaan olemiseensa.

Romaanissa on tilanne, jossa Antti on kirjastossa kirjastonhoitajan haastateltavana. Mies yleisöstä kysyy: ”Mutta miksi sun kokemuksesta pitäisi tulla mulle totta?” Ja jatkokysymys: ”Tai siis että miksi mua pitäisi kiinnostaa sun elämä?”

Yksityisestä yleistä ja sellaista kaikkea saattaa olla takana. Ja koska tässä romaanissa on henkilökohtaisuuksia, sellaisia on lukijallakin. Vaikkapa näin: minulla on kaksi nuorta aikuista poikaa – herkkiä, ei mitenkään protomaskuliinisia, pohtivia, ahdistusalttiita. En siis voi välttää sitä, että heijastelen lukemaani jälkikasvuuni.

Pitäisikö minun tietää pojistani Antin kokemusten kaltaisia intiimejä yksityiskohtia? Sellaista tietenkin toivon tietäväni, missä voisin olla tukena. Kovinkin henkilökohtaisesta lukuvinkkelistä minuun osuvat kirjan kohdat, joissa Antin vanhemmat tukevat, yrittävät ainakin, ovat huolissaan ja antavat tilaa. Mutta on heiltä jäänyt kaikenlaista huomaamatta ja sanojakin on jäänyt oikein asettelematta. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta aikanaan, mitä puolihuolimaton sanaheitto on tehnyt, entä mitä on menossa nyt?

Kirja siis kertoo Antin ensimmäisestä siemensyöksystä kesällä ennen yläkoulua (siitä kirjan nimen kellonaika), etenee siitä nuoren aikuisen miehen elämään ja tyttöystäviin. Valopilkkuna välkkyy lukioaikainen ystävä, pidän erityisesti lopun kuvauksesta, jossa kaverukset taas kohtaavat. Pidän siitä sekä sisällön että kielen ja kerronnan vuoksi.

Siispä kerronnasta lisää, koska se saa minut lukemaan kirjan. Antin angstisuuden överit ovat minut karkottaa, mutta ei sittenkään, sillä sanomisen tapa sujuu. Kaiken itseinhon, itsetuhoisuuden ja itsetarkkailun piinan vapauttaa itseironia, mutta itseironia voi olla vaarallista, osa itseinhoa. Huokaan helpotuksesta: välistä välähtää vilpitön huumorihetki. 

Oiva idea rakenteen kannalta on toistuvat jouluntienoot ja niiden tunnelmat. Ja täytyyhän tässä todeta, että kasvukertomuksen fokus rajautuu, rönsyt ovat minimissään, joten päähenkilön itsestään tietoiseksi tuleminen ja sen piilottelu korostuvat.

”Tumppaan tupakan ja työnnän kädet takintaskuihin. Olen näyttelijä, joka astuu näyttämölle kulissien takaa, ja hahmo jota esitän olen minä. Portti loksahtaa selkäni takana lukkoon, ja se kuulostaa yhtä hyvältä, turvalliselta. Pidän lukossa olevista asioista.”

Kiinnostavinta rakenteen ja kerronnan kannalta on kahtia halkaisu: menneen ajan Antti esiintyy kolmannen persoonan keinoin, ja nykyhetken Antti ilmaisee tekstissä itseään minäkertojana.

”Suljen silmät. Kaupunki humisee sisäpihan porttien takana. Jossain siellä huminassa kulkee Antti, minua etsimässä. Suuressa kaupungissa on helppo piileskellä, mutta me emme kumpikaan jaksa tätä enää kauan. Pian toisen meistä on luovutettava.”

Näille Anteille – nuorelle ja nuorelle aikuiselle Antille sekä Antin kaltaisille – kyllä toivon itsetarkkailusta hellittämistä ja itselleen riittämistä sellaisena kuin on. Ehkä se kuulostaa kliseeltä, mutta eiköhän kuluneissa elämänopeissa ole totuuden siemen. Tätiopettavaisuus sikseen: Röngän yötunnelmaromaanin paljaus pakottaa roimasti sukupuolittuneiden poika-mies-oletusten rajojen yli.

Antti Rönkä

Nocturno 21:17

romani

Gummerus 2021

101 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Rämö: Talo maailma reunalla

Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on ollut heinäkuussa pääkaupunkiseudun kirjastoissa varatuimpien tietokirjojen joukossa. Eli lukijoita kiinnostaa mukava jutustelukirja, joissa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tapahtumat, tiedot ja kokemukset meille eksoottisesta asuinseudusta sekä matkustelu.

Koronasulun matkanälkään jutut Islannista tuntuvat houkuttelevilta. Itse fiilistelen muistoja Reykjavikista lähiympäristöineen, jonne reissaamisesta ei ole kuin kaksi vuotta – silti matkailuni tuntuu olevan kuin toisesta elämästä. Pohjustin muuten silloin kohdetuntemustani lukemalla Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina.

Koin Islanti-matkallani kesäisen hienot maisemat turisteille tarjotusta Kultaisesta kierroksesta. Nyt vaikuttaa väkevästi siltä, että ne kalpenevat Islannin Länsivuonon alueeseen verrattuna. Rämö kuvailee uutuuskirjassaan Länsivuonon karunkomeaa ympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelun elämyksiä.

Jos sää puhuttaa täällä Suomessa, se määrittelee paljon myös Islannissa. Kirjan suosikkijuttujani ovat kuvaukset lumimyrskyn peittämästä talosta ja matkasta saarelle, jossa tuuli ja sade piiskasivat olan takaa. Ja kaikella rakkaudella:

”Islannissa on sellainen sanonta, että jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia. Minulla on sanontaan pieni henkilökohtainen lisäys. Jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia, niin se on entistä hirveämpi.”

Kirjan punainen lanka on Rämön muutto Länsivuonon pieneen kylään, josta perhe ostaa oman talon. Kiinnostavia ovat jutut islantilaisesta mentaliteetista ja toimintatavoista. Mieleeni jäävät kohdat juorujen lennokkuudesta sekä pienen maan edusta ja haitasta tuntea aina joku yhteinen tuttu. Ja kiehtovia ovat menninkäistarinat, joista ei ota selvää, uskovatko islantilaiset niitä tosissaan.

Hienosti Rämö päättää kirjan pohdintaan elämänmuutoksesta, jossa asuinpaikan vaihto on muutos vaatimattomimmasta päästä, kun sitä vertaa monen muun traagisiin elämäntapahtumiin. Mutta silti Rämön perhetapahtumat ja päätökset kiinnostavat monia – ja herättävät ihastusta: joku se uskaltaa ja osaa brändätä elämäntapansa.

Luin Rämön kirjaa sykäyksittäin pitkin kesää. Lukutyyli sopii kirjaan, sillä sen luvut ovat itsenäisiä juttuja, joiden väliin voi hyvin jättää lukutaukoja. Tyylissä tunnistan journalistista tempoa, ja kerronta sujuu sutjakkaasti. Ehkä kirjaan on siirtynyt Rämön blogin tyyliä. Siispä sain mukavan välipalakirjakokemuksen.

Satu Rämö

Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

WSOY 2021

tieto-, matka- ja lifestyle-kirja

179 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita kirjasta bloganneita mm. Hemuli ja Kirjakaapin kummitus.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Lifestyle, Matkakirja

Taina Latvala: Torinon enkeli

”Joka päivä toivoin, että saisin asiasta varmuuden, joka ikinen päivä odotin, että minulle kirkastuisi mitä minun tulisi elämässäni tehdä; että jostain ilmaantuisi merkki joka muuttaisi kaiken.

Olen kalutun aiheen äärellä, mutta Taina Latvala käsittelee sitä omintakeisesti. Romaanissa Torinon enkeli (Otava 2021) romaanin kertoja, nimetön kirjailija, lähenee neljääkymmentä ja on viime vuodet tuskaillut päätöstä: pitääkö pitkä parisuhde vakiinnuttaa perheeksi omistusasuntoineen ja lapsineen?

Romaania kehystää kirjailijan muutamat päivät jouluisen Torinon kirjailijaresidenssissä. Alpit hohtavat kulissina kaupungin takana, ja talvitunnelmassa leijuu tummaa taikapölyä, joten ei ihmetytä, että kirjailija vie eksyneen tyttölapsen residenssiasuntoonsa. Löytölapsi lapsia vieroksuvan hoteissa? Tapahtuu pientä kummallista, josta ehkä tavallisinta on, että kännykkä ei oikein toimi:

”Kun tutkailin tarkemmin laturin johtoa, huomasin, että johtoon oli ilmestynyt outo nirhauma, kuin hampaanjäljet.”

Aavemaista tunnelmaa lisäävät katkelmat residenssin vieraskirjasta, sillä vaihtuvat asukkaat ovat kokeneet siellä kummia. (Ehkä kaikki muut paitsi Karl Ove Kanausgård.) Lisäksi poiminnat residenssin hoitajan Lorenzon tietokirjasta ”Hyvän ja pahan voiman kaupunki” paljastavat huoneiston menneisyydestä kummitteluun otollisia yksityiskohtia. Ja koko Torino väreilee vastakkaisten voimien polttopisteessä. Näin romaaniin päätyy salaperäisiä kauhukirjaelementtejä – viittauksia Stephen Kingiin unohtamatta.

Kirjailijan tosiasialliset elämän aaveet liittyvät pitkän parisuhteen kariutumiseen ja moninaisiin pelkoihin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Kirjailijan elämässä on myös kummitellut nuori mies Pohjanmaalta, johon suhde on ollut outo mutta tenhoava. Erityisherkkää naista vaivaa lisäksi isäsuhde. Eli romaanista löytyy rutkasti aineksia psykologiseen proosaan.

Jos romaani olisi vain vatvontaa, uskaltaako nainen hankkia lapsen vai ei, se jäisi kumisemaan kaltaistensa joukkoon. Nyt ainesyhdistelmät, romaaniin upotettujen tekstien moninaisuus ja muistumat eri elämänvaiheista nostavat kiinnostavuutta. Omintakeisinta on kuitenkin kerronta. Vaivaton lause miellyttää, ja tunnelmien kirjavien sävyjen tavoittaminen viehättää. Siihen vaikuttaa myös komiikan taju, mikä viimeistelee kiinnostavuuden. 

Romaanin minäkertoja ottaa itsensä tosissaan, mutta onnekseni kerronnan tosikkomaisuus repeilee. Luen romaanista myös leikkiä. Taina Latvala mainitaan romaanissa kirjailijana, joka on asunut samaisessaTorinon taiteilijahuoneistossa ja on kirjoittanut vieraskirjaan muun muassa: ”Myönnettäköön, että tunnelma residenssissä on melko erikoinen.” 

Muitakin kytköksiä löydän. Romaanin naiskirjailijan isä lehtolapsineen vaikuttaa samalta kuin Latvalan romaanissa Venetsialaiset. Mieleeni putkahtaa myös Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan päähenkilö, joka Latvalan romaanin kertojapäähenkilön tapaan tyrkkii sormeaan Raamatun väliin, kun hän haluaa vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Viehättävä kansi tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barceona-sarjan ulkoasun…

Torinon enkeli viehättää minua romaanina, jossa kerronnan suoruus sotkeutuu sisällön (ja ihmisen) arvoituksellisuuteen. Veikkaan, että kirja on mainio lukupiirikirja, sillä siinä piisaa ulottuvuuksia, tulkittavaa: mistä kaikesta on kyse, mitä oikein tapahtui, mihin uskoa ja mitä tulee tapahtumaan? Miten ihminen uskaltaa elää?

Taina Latvala

Torinon enkeli

Otava 2021

romaani

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maisku Myllymäki: Holly

Maisku Myllymäen romaani Hollyn (WSOY 2021) teksti uppoaa minuun jopa lukutilanteessa, joka ei ole järin otollinen keskittymiseen. Mutta juu, muu unohtui.

Romaanin miljöönä toimii eristyksessä oleva saari, jossa asuu Holly Ö, teatterimaailmasta vetäytynyt eksentrikko. Hänen luokseen saapuu viikoksi luontolehden juttukeikalle hiljainen intorvertti Eva. Holly on tehnyt saarellaan lintuhavainnon vihermehiläissyöjästä. Kyllä, oikeasti on olemassa sellainen lintu, ja joskus se poikkeaa Suomessa. Toinen juttu on, onko Holly tosiaan sen nähnyt.

Lintuja liihottelee romaanissa enemmänkin, sillä Eva on niistä kiinnostunut. Hän myös näkee ihmisissä lintujen piirteitä. Lintuja on romaanissa lisäksi täytettyinä ja kuvina kankaissa. Linnut, meri, kalliot, kasvit, saari – niistä saa symboliikkaa, tarkkaa kuvausta, samalla tunnelman epätodellisuutta.

Nyt sananen kerronnasta, joka minua tässä kirjassa eritoten ihastuttaa. Siinä virkistävä vaihtelu ulottuu virkerytmitempoilusta tyylihyppelyihin. Ei haittaa, vaikka kursivoidut kuulustelupöytäkirjakatkelmat auttavatkin arvaamaan tulevaa. Oleellista on, ettei romaanissa selitetä liikaa.

Kielenkäyttö on varmaa ja tuoretta. Esimerkiksi en ole ennen lukenut naisen lapsettomuusvalinnasta vastaavaa vertausta: 

”Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.”

Kielikuvia putkahtelee sopivasti ja havainnot avautuvat raikkaasti. Vaikkapa näin:

”Robert istuu sohvalle Hollyn ja Evan väliin, levittää reitensä niin että naiset joutuvat vetämään jalkansa yhteen. Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.”

Mikä ihme Robert? Tai Robert(o). Tämän kahden naisen jänniteromaanin keskellä tosiaan pistäytyy mies, jota saa katsoa muikean ironisesti. Mies naisten väliin tarvitaan lisäämään Evan kierroksia, joista hän saa vauhtia ratkaisuihinsa. Kyse on määrittelyistä: kuka olla, millainen olla. Kuin varkain teemojen joukkoon solahtaa äitiyden ja äitisuhteen merkityksiä.

Ja sitten kahdesta naisesta. Vastakohtaisuuksien asettelu on tietoisen tyylittelevää, tyypittelevääkin: vaihdevuosinen, arvaamaton, räiskyvä Holly – pirteäkohtuinen, kömpelö, hiljainen Eva. Lukiessa ei siitä hämäänny, sillä asetelma ennakoi muutosta ja odottamatonta. Vaikka romaani on nimetty liihottelevan Hollyn mukaan, Eva lehahtaa sivuilta siivilleen. Ja myös sukeltaa:

”Hän sukeltaa silmät auki, katselee meren sisään. Ihminen, joka sukeltaa silmät auki, on joko utelias tai pelokas. Kun hän tulee takaisin pintaan, hän ajattelee: tällaista siis on, kun elämä ei valu ohi.”

Henkilökuvaukseen sekoittuvat tarkkanäköisyys jopa julmuuteen asti ja huvittuneisuus, vähän ilkikurinen. Voi miten pidän siitä, että ei ole tosikkomaista ja tarinassa on kerroksia. Eikä tässä nyt enempiä väreilevästä tunnelmasta tai Hänen olivat linnut -viboista. Joten: jopa luin onnistuneen esikoisen.

Maisku Myllymäki

Holly

WSOY 2021

romaani

255 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Keväällä korviini kuului, että Roope Lipastilta ilmestyy romaani Mikael Agricolasta. Jopa valpastuin: onko syntymässä huumorin taitajalta hupailu historiallisesta merkkihenkilöstä vai ehtaa historiallista biofiktiota? Nyt tiedän.

Romaanin nimi Mikaelin kirja (Atena 2021) on oivaltavan monimielinen. Kirja on Mikaelin siinä mielessä, että hän on romaanin päähenkilö – vaan ei yksin. Kirja seuraa myös Birgitta-vaimon elämää Mikael-piispan Moskovan-neuvottelumatkan ajan marraskuun lopusta 1556 huhtikuuhun 1557. Mikaelin matkan vaiheet ja aatokset tallentuvat, ja sen rinnalla kuvataan Birgitan kamppailuja huhujen Turussa.

Mikaelin kirja on myös siinä mielessä, että tapahtumiin keskeisesti vaikuttaa Mikaelin käsikirjoitus, jota piispa innon vallassa on kirjoittamassa. Turun-kotiin jääneet sivut saavat Birgitta-vaimon pulaan, ja itse kirjailija päätyy erikoiseen tilanteeseen ja uskonopillisiin ristiriitoihin kirjahankkeen vuoksi.

Tiedämme, että Agricola kokosi luettelon suomalaisista jumalista, ja romaani antaa ymmärtää, että tekeillä oli sitä laajempi uraauurtava teos eli kansanperinnettä ja loitsuja esittelevä kirja, joka juuri reformaation jälkeen olisi ollut aika paukku kirkonmieheltä – aikaan juuri ennen noitavainojen buumia. Agricolasta on jonkin verran elämäkertatietoja – ja tietysti hänen teoksensa – mutta Birgitta-vaimosta ei asiakirjalähteitä löydy. Kirjailija voi siis kattaa aika puhtaalle pöydälle.

”Hän oli kerännyt vastaavia loitsuja paljon. Usein ne olivat sulavia ja hienosti sommiteltuja, eivätkä jääneet antiikin runoilijain tuotosten varjoon. Sanat kulkivat vaivattomasti eteenpäin ja saivat toisistaan tukea ja voimaa. Niissä oli pyöreyttä ja heleyttä ja toiston vaativuutta. Toisinaan hän paranteli loitsuja hieman, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta ne eivät olleet täydellisiä.”

Siinä sitä tuli! Sitaatin loppu paljastaa makoisasti ponnekkaan ja tuotteliaan Mikaelin persoonaa, joka on hyvin tietoinen erinomaisuudestaan. Romaanissa on mainioita kohtia etenkin nokittelusta häntä ylempien kanssa. Mikään ääneen naurattaja ei romaani ole, mutta sopivasti se sävyttyy vaihtuvin tunnelmin, välillä hymähdyttäen.

Bigitan osuudet näyttävät naisen aseman, joka on kiikkerä, vaikka olisi piispan vaimo ja mahtikauppiaan tytär. Birgitta nähdään osin suhteessa poissaolevaan mieheensä, mutta myös suhteessa 1500-luvun kansan arkeen ja ajatusmaailmaan. Neuvokkaan Birgitan persoona saa tasoja lapsuudenkokemuksista ja suhteesta äitiinsä.

Romaanin kerronnan eloisuus miellyttää minua, samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta. Agricolan traaginen reissu liian varhaisine kuolemineen ja käsikirjoituskohtaloineen muodostaa jäntevän kaaren, jonka ympärille mahtuu muuta, sopivasti, ei liikaa – eikä yksipuolisesti. Siitä Birgitta ja romaanin sivuhenkilöt sivujuonteineen pitävät huolen.

Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla. Ehkäpä kirjailija Lipasti on silti kirjoittanut itseään kohtaan, jossa Agricola tiivistää kirjailijan kirjoittamisen imun, epävarmuuden ja tuskan:

Paras hetki on juuri ennen kuin sulka koskee paperia ja kaikki on mahdollista. Kun ei millään malttaisi odottaa, että käsi, tuo hidas vätys, saa kirjaimet ylös niin kuin mieli on ne jo ajat sitten ajatellut ja käskenyt Ehei! Siihen käsi ei ole kyllin nopea, ja kohta alkaa kompurointi, kun mikään ei ojennukaan niin kauniisti kuin oli kuvitellut ja haaveillut.”

Agricolalta poimittu romaanin motto naurattaa: ”Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica.” Ehei, ei ole syytä polkea eikä etsiä vikoja. Vaan on hyväksi, että aiheeseen jää nälkä, ja siksi on tilaa odottaa, minkälaisen näkökulman Jari Tervo tarjoaa syyskuussa ilmestyvään Agricola-romaaniin.

Roope Lipasti

Mikaelin kirja

Atena 2021

romaani

320 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Nainen tutkii monikulttuurisia avioliittoja ja huomaa itse solmivansa sellaisen. Näin lähestulkoon käynnistyy Katja Keisalan romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena 2021). Takakansi tietää romaanin sivuavan kirjailijan elämää, mutta minulle tämä olkoon romaani, kun se sellaisena tarjotaan.

Kuubalainen aviomies on kova vertailemaan kuubalaista kulttuuria ja sukupuolirooleja suomalaiseen, ja kotimaa voittaa lähes aina. Kirjan kertoo suomalainen vaimo, joka hänkin tekee vertailuja, joissa omat toimintatavat ja omaksutut arvot osoittavat paremmuutensa. Romaanissa on jopa poliittisesti epäkorrektia, sumeilematonta itselle vieraan kulttuurin dissaamista. Mietinpä sitä.

No, mietin. Mikä tolkuttomassa toiminnassa menee kulttuurin piikkiin, mikä yksilön hölmöyden tai perhedynamiikan vinoutumisen? Täyslaidallinen yhteensovittamattomuutta joka tapauksessa vyöryy päälle, kun muutaman vuoden kaoottinen perhe-elämä pienine lapsineen ja ränsistyneine pientaloineen raportoidaan lukijalle kertojan kokemana.

Aviomies näyttäytyy epäloogisen pöyhkeänä ja epäluotettavana liihottelijana. Kertakaikkisen raivostuttava tapaus, vaikka hetkittäin kertoja poimii tilanteita, jotka hänet hurmaavat. Kuubalainen tuttavapiiri melskaa ympärillä, ja miehen laaja suku kuppaa sumeilematta suomalaisperhettä. Miehen äiti on anoppi helvetistä, joskaan ei miniäkään ole parhaimmillaan väsymyshormonihuurussa raskaana tai juuri synnytettyään. Suomalaiseen vapauteen ja yksilökulttuuriin vedoten kertoja valitsee reilun etäisyyden omaan sukuunsa – kuin vastakohtana kuubalaiseen sukusymbioottisuuteen.

”Minulta kesti kauan edes ymmärtää, että oman puolen pitäminen on tarpeellista. Luulin, että yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että kaikki ovat tärkeitä, että jokaisesta huolehditaan. En ymmärtänyt, että yhteisöllisyyden nimissä jotkut joutuvat olemaan vain resursseja muille.” 

Railakas ote, jossa on itseironiaa ja kitkeryyttä, pukeutuu tehokkaasti nakuttavaan tekstiin. Kertoja kuvailee tilanteita tyylillä, jossa on jälkiviisautta. Hänellä on ollut aikaa ottaa etäisyyttä suhteen alkuhuumaan, tasapainottomuuteen ja latistumiseen. Sinämuotoinen kerronta lisää tunnetta, että nyt kertoja puhuu suunsa puhtaaksi ex-miehelleen.

Esimerkiksi lapsille oli jossain sanottu, että heidän isänsä on ulkomaalainen, mikä saa lapset yllättymään. Äiti vahvistaa niin olevan:

”Lapset huokasivat helpotuksesta. He olivat ilmeisesti pelänneet, että heidän isänsänsä oli joku täysin tuntematon henkilö, joku muukalainen. Minä halusin sanoa, että muukalainen sinä oletkin, kaukaiselta planeetalta, mutta en hennonnut.”

Ahmaisen kirjan. En silti oikein osaa sanoa, mitä siitä jää käteen. Pitääkö minun vain jäädä päivittelemään, miten tolkuton tyyppi mies on sukulaisineen? Vai tyynesti vain totean, että romaani toimii rouvan selviytymistarinana ja kertomuksena, miten omat rajat on löydyttävä suhteessa, joka on tuhoon tuomittu? Tai kertomus voi lohduttaa: emansipoitunutkin saattaa haksahtaa liittoon, jossa omat arvot ovat koetuksella. Koska sellaista on elämä. 

Katja Keisala

Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Atena 2021

romaani

297 sivua.

Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kirja ilmestyy 11.8.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Minun piti lukea säästeliäästi ja vitkastellen, mutta eihän se niin mennyt. Teksti vei, ja solahdin Katja Kallion romaaniin Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021), joka kertoo jatkosodan Hangosta ja vaihtoehdottomasta rakkaudesta. Ja huomaan, että romaanista on moneksi.

Jatkoromaani

Romaanin kertoo Beata, joka perheineen on tuttu romaanista Säkenöivät hetket. Sen teemoista sisaruus ja äitiys ovat väkevästi taas läsnä, nyt yksin Beatan silmin nähtynä.

Perhe palaa Hankoon talvella 1942. Beatan perhe ja monet muut hankolaiset tulevat luutimaan neuvostoliittolaisten liat ja luteet kodeistaan, mutta mikään ei ole kuin ennen. Beatan asemaan vaikuttaa etenkin viisivuotiaan aviottoman Agnes-tytön äitiys, lisäksi jokainen perheenjäsen hakee paikkaansa sota-ajan suhteissa. Romaani päättyy sodan loppumisen aikoihin.

Sotaromaani

Tämä läpinäkyvä sydän on sotaromaani kotirintama- ja naisnäkökulmasta. Hangon sota-aika on harvoin käsitelty aihe, jonka nosto romaaniin hätkähdyttää merkittävänä. Mitä on arki suomalaisessa kaupungissa, jossa laulaen marssivien saksalaissotilaiden ja nälkiintyneiden neukkusotavankien näkeminen kuuluu vuosia katukuvaan?

Tilanne Hangossa on ollut verrattavissa miehittämiseen. Saksalaiskasarmien ja venäläis-ukrainalaisvankien parakkien levotonta Hankoa Kallio kuvaa siten kuin ei kukaan ennen: sotatilaa, johon yksilö ei voi vaikuttaa; sotatilaa, jossa sotavaltojen voimasuhteiden vaihtelu vaikuttaa yksilöön. Sodan lopulla Hangon olisi voinut käydä huonosti – niin kuin Lapissa kävi:

”He olisivat voineet muuttaa tämän aavekaupungiksi puolessa päivässä. Me emme olisi mahtaneet heille mitään. Mutta he eivät tehneet niin, tai eivät ainakaan vielä olleet tehneet. En tiedä miksi.”

Sota kärjistää ennestään sitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen tai miten tieto leviää huhuina ja juoruina. Rintamalta tihkuu vähän tietoa, välillä Beatan veljeltä tulee kirjeitä – siloteltuja äidille, suoria sanoja Beatalle; isä lukee lehtiä ja kuuntelee radiokanavia. Sodan loppupuolella ei kenelläkään ole epäselvyyttä ihmisyyden tappioista.

Rakkausromaani

Vaaran tuntu ei hellitä. Saksalaisten kanssa seurustelu tekee naisesta natsihuoran, venäläisvangin kanssa vehtaamisesta voi uhata kuolemantuomio; Beatan pikkusisko Sylva lankeaa saksalaiseen, isosisko Harriet sotkee muuten suhteitaan, mutta Beata hullaantuu yhdellä silmäyksellä venäläisvankiin, sachersilmäiseen Ivaniin, ehkä sittenkin ukrainalaiseen. Tapahtuu vähän, mutta silti kaikkea, mitä ei ollenkaan pitäisi.

Beata elää aikaa, jolla ei ole mittasuhteita tai suhteellisuutta, vain kiihko, joka pitää muilta salata. Beatalla ja Ivanilla ei ole edes yhteistä kieltä, mutta sille ei näytä olevan edes tarvetta. On vain tarve, jolle ei ole sanoja, vain yritelmiä muuksi kuin silmien ja ruumiin yhteydeksi.

”Gudá, sinä sanoit.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.”

Psykologinen romaani

Beatan päässä kumisevat fammun iskostukset, että on muitakin beatoja, ei tämä Beata ole ainutlaatuinen. Silti: ”Ja vihdoin on minun vuoroni. – – Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.” Löydän paljon selityksiä Beatan pidäkkeettömään riskirakkauteen, jossa kohtaamisia on vain muutama – muu on Beatan kuvittelua.

Beatassa on Yön kantaja -romaanin Amanda Aaltosen kaltaista vaistonvaraisuutta, aistillisuutta ja hetkellisyyttä, mikä vie naista seuraamaan tunteitaan ja ilmeiseen särkymisvaaraan. Beata varoo kertomasta ääneen ajatuksiaan hulluksi leimaamisen vuoksi. Hän on jo valmiiksi sosiaalinen hylkiö, mikä vaikuttaa siihen, ettei hänellä ole paljon menetettävää. Ja sitten on vielä sota.

”Meidän kaltaisiamme on vaikka millä mitalla. Ihmisillä on intohimoja ja tarpeita, eivätkä ne ole samat kuin sodan tarpeet. Me haluamme salaa jotakin, mikä on ehdottomasti kiellettyä. Haluamme sitä niin palavasti, että riskeeraamme sen vuoksi kaiken muun. Siitä ei sodan papereissa lue sanaakaan.”

Rakkaus etenkin lapseen ja sisariin jännittyy usein, ja sitä lisää heittäytyminen korventavaan salarakkauteen Ivanin kanssa. Beatan valinnoissa on aina tragedian mahdollisuus, ja hän tietää, ettei hänen eikä kenenkään muun maailma ole mallillaan:

”Roikkuuko tuolla katolla heteka?

Mutta minä en ollut hämmästynyt. Pikemmin tajusin tienneeni jo ennestään, että siltä maailma oikeasti näyttää. Koko ajan, silloinkin kun se esittää ehjää ja iloista ja tavallista.”

Hieno romaani

Olen kiinni romaanin sisällössä, koska se on sisällökäs ja monitasoinen. Tähän mennessä olen purkanut vain osan pintaa, esimerkiksi Beata äitinä olisi ihan oma lukunsa, samoin romaani historiallisena romaanina. Oleellisinta lukukokemuksessani taitaa silti olla romaanin kerronta ja kieli.

Kallio kovertaa kertojansa mielen ydintä, hänen tapaansa nähdä ja kokea. Beatan todellisuus on kiinni ajassa ja ympäristön tapahtumissa, mutta silti Beatalla on todesta irronnut aikakäsityksensä ja kokemistapansa. Luen romaanihenkilön mielen fiktiota.

Beata kohdistaa tarinoinnin Ivanille, ja voisi käydä niin, että sinätyyli jotenkin sakkaisi, mutta romaanin lopussa ymmärrän hyvin minäkertojan jutustelutarpeen rakkaalleen. Fyysinen ja aistillinen Beata tarvitsee ymmärtääkseen kielellistämisen.

Voisi käydä myös niin, että kielikuvien runsaus tukkisi tekstin, mutta niinhän ei tapahdu, vaan antaudun kielikuvien ja ilmaisun vietäväksi. Tyyliä leimaa personifikaatiot: Beata elollistaa puut, linnut, kasvit, esineet. Se saa kerronnan elämään, se saa eläytymään Beataan, vuodenaikojen vaihteluun, tunnetiloihin. 

”Mutta kesä sen kuin ryntäsi raunioiden väliin rehottamaan. Illat hulmusivat eivätkä malttaneet millään laskeutua levolle. Pikkutunneilla ne sitten pysähtyivät rättiväsyneinä ja päästivät yön viimein ohitseen.”

Jo romaanin nimi ja alkukappaleet sykähdyttävät. Taivaalta tippuvin jäälinnuin romaani alkaa ja päättyy kukkuviin käkiin, lintusymboliikkaa on paljon muutenkin, ja on paljon muutakin. Tämä läpinäkyvä sydän on hieno romaani.

Katja Kallio

Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021

romaani

267 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anni Kytömäki – elokuinen kirjailijakohtaaminen

Sain tänään mahdollisuuden keskustella Anni Kytömäen kanssa haastattelutyyliin Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, jossa oli virtuaalisesti koolla toistasataa eri kouluasteiden äikänopea. Keskusteluun valmistautuminen ja itse keskustelu inspiroivat minua, joten koostan katsauksen Kytömäen teosten piirteistä – ja jotain myös keskustelustamme.

Päivän teemana oli hyvinvointia kielestä ja kirjallisuudesta. Kytömäki todensi osaltaan, miten kieli, kirjoittaminen ja kirjallisuus lisäävät hyvinvointia ja ovat hyvinvoinnin elinehto. Nimenomaan kirjoittaminen on Kytömäelle ydinväylä ilmaisuun, ja hän nauttii tekstien hiomisesta. Aina ei ole helppoa siirtää kieleksi visuaalisia kokemuksia, mutta se on kuitenkin verbaliikan keinoin mahdollista. Kytömäki tavoittelee kielen kauneutta, ja pitää yhä tavoitteenaan sitä, mistä sai kouluaikana äidinkielenopettajalta positiivista palautetta: tarina etenee kuohuvana melodraamana.

Kesällä kohtasin 12-vuotiaan Anni Kytömäen Kaari Utrion elämäkerrassa. Minä luin 12-vuotiaana ViisikoitaTiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Monte Criston kreiviä ja sen sellaista, mutta Anni Kytömäki pureutui sen ikäisenä Utrion historiallisiin romaaneihin, joita aikanaan kutsuttiin myös rouvaspornoksi. Kytömäki kirjoitti Utriolle ja lähetti hänelle myös kertomuksiaan, joista sai Utriolta palautetta. 

Monet muutkin kirjailijat ovat tehneet Kytömäkeen vaikutuksen, kuten Sirpa Kähkönen. Lisäksi hän mainitsi Marjatta Kureniemen lasten ja nuorten kirjat. Yksi niistä vaikuttaa pohjavireenä romaanissa Kivitasku. Historiallisten romaanien lukukokemukset innostivat hänet kirjoittamaan itse niitä. Kysyin, voiko hänen romaaneitaan kutsua myös ekoromaaneiksi Richard Powersin Ikipuut-romaanin tapaan, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Luin kesällä Kytömäen novellin Trubaduuri, joka sopii astinlaudaksi koko tuotantoon. Novelli on ilmestynyt antologiassa Rakkaustarinat (Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja Otavan kirjoituskilpailu, julkaistu 2008). Kirjan esittelyteksti Kytömäestä vaikuttaa minusta pätevältä yhä nyt, vaikka novellin jälkeen on ilmestynyt kolme täyteläistä romaania:

”Anni Kytömäki (s. 1980) on asuinpaikastaan riippumatta aina lähtenyt kulkemaan mieluummin poispäin keskustasta kuin sitä kohti. Metsässä näkee paljon ja ehtii ajatella siinä edellytykset tarinan synnylle. Hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja hierojaksi sekä toiminut luontojärjestöissä mutta pitää eniten juonenpunonnasta, tarinoiden keksimisestä. Hän kirjoittaa, koska kirjoitettuna ajatus saa kaiun. Ihmisen luontosuhde on tärkeä teema Kytömäelle, sen suuret muutokset ja toisaalta pysyvyys.”

Trubaduuri-novellissa on paljon kielikuvia, jotka avaavat tunnelmia. Tiettyä runollisuutta on siinä, miten syntyy sanoja suurempia kokonaisuuksia tuorein yhdistelmin, esimerkiksi: ”Koskaan ei tiedä, mikä lause on askel yli kielekkeen.” Kytömäen novellista imen sittemmin romaanituotannosta tutuksi tulleita tunnelmia: melankolisuus, unenomaisuus henkilöiden todellisuuskokemuksissa ja romanttinen ote. Lisäksi novellin teemat ovat tuttuja romaaneista.

• 

Kytömäki pitää tärkeinä teemoina viimeisimmässä romaanissaan Margarita luonnonsuojelua ja pasifismia, mutta ne löytyvät muistakin romaaneista. Tunnistan Kytömäen kaikista kolmesta romaanista etenkin luonnon itseisarvon ja sen tinkimättömän merkityksen. Henkilöitä yhdistää yksinäisyys ja herkkyys, ja teoksissa toistuu psyyken hauraus ja mielenterveysongelmat. Ihminen näyttäytyy syvästi tuntevana maailmankaikkeuden ja luonnonjärjestyksen osana, joka särkyy, jos yhteiskunnassa tai luonnossa jokin järkkyy. 

Kaikissa Kytömäen romaaneissa oleellisia ovat metsät, harjut ja vesiaiheet. Kultarinnassa iso rooli on karhulla, Kivitaskussa kivillä, kallioilla ja pikkulinnuilla sekä Margaritassa jokihelmisimpukoilla eli raakuilla. Lisäksi kansanperinteen elementit siirtyvät moderneihin romaaneihin, joissa ihmiskohtalot kytkeytyvät aikaan ja ympäristöön.

Finlandia-palkitusta Margaritasta ja sen teemoista on kirjoitettu jo paljon, mutta otan vielä esille, että Anni Kytömäki on halunnut käsitellä romaanissaan sairauksia. Ne muistuttavat, että luonto on arvaamaton ja ennakoimaton, ihmisen kontrollin tuolla puolella. Siksi romaanissa käsitellään hyperemeesiä eli vakava raskauspahoinvointia, lisäksi polioepidemiaa, joka sattumalta sivuaa nykyisiä korona-aikojamme.

Paljon jäi kysymättä kolmen vartin keskustelussa. Esimerkiksi jäi selvittämättä, miksi Kytömäki on sanonut, että Kivitasku on hänen oma suosikkinsa, mutta syyt vaihtelevat. 

Sekin jäi täsmentämättä, mitkä biisit ovat tehostaneet Kytömäen romaaneiden kirjoittamista. Hän on sanonut, että hän soittaa romaaninsa ennen kuin hän kirjoittaa ne. Kirjailija kertoi, että joka romaanin kirjoitusprosessin aikana hän on soittanut tiettyjä sävellyksiä, ja ne ovat jumitusten hetkinä auttaneet eteenpäin. Tässä kohtaa onkin helppo todeta, että Kytömäen kielessä kuuluu musiikki, rytminen soljuvuus.

Yksi kantava ajatus seurasi keskustelua alusta loppuun, ja se löytyy myös Kytömäen Finlandia-palkintopuheesta: ”Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin.” Kytömäki uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa, ehkä hitaahkosti mutta asenteisiin vaikuttavasti. Levitköön siis lukijoiden myötä arvostus kaikkia kuorensa sulkijoita ja niitä vapaaehtoisesti avaavia kohtaan, eli ymmärtäkäämme jokaisen ominaislaatua – muistaen Margarita-romaani päätösvirkkeen:

”Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.”



Juttuni Anni Kytömäen romaaneista:

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)



Novelli Trubaduuri:

Rakkaustarinat

Toimittanut Niina Miettinen

Otava 2008

novelliantologia

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Kaksi kotimaista pikkukaupunkijännäriä

Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.

Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.

Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.

”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”

Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.

Tuire Malmstedt

Lasitarha

Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021

dekkari

Sain kirjan kustantajalta.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.

Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.

Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.

Johanna Savolainen

Se, joka pääsi pakoon

Mäkelä 2021

316 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus