Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2021

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venhon edelliseen romaaniin Ensimmäinen nainen punoutui kudos kolmesta taiteilijanaisesta. Syyskirjassa (WSOY 2021) ikääntyneet Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät viimeisiä päiviä Klovharun saarella. Sitä seuraa etäältä tuleva taiteilija mutta elokuussa 1991 vielä nuori luontoalaopiskelija Maria.

Kaunista kieltä voi kirjoittaa monin tavoin ja vähintään yhtä moninaisesti se vaikuttaa lukijaan. Joskus syntyy turhan siloinen pinta tai sisällöstä etäännyttävä korea kalvo. Tai Venhon tavoin tekstiä, jonka kuvajaisia haluan säilyttää ja niihin palata. Eikä silloin taidokas ilmaisu hämärrytä tarinaa tai teemoja vaan kytkee toisiinsa muodon ja sisällön.

”Ei hän halunnut tehdä elämästään taideteosta, hän halusi tehdä taiteesta itselleen elämän.”

Tove Jansson on tuttu dokumenteista, Tuula Karjalaisen elämäkerrasta ja suhteellisen tuoreesta elokuvastakin, teoksistaan puhumattakaan. Joitain niiden rakennuspuita näen romaanissa, mutta fokusointi muutamaan elokuun päivään ja Toven muistoihin annostelee elämäkertatiedot muistelijan mielikuviksi, jotka kiteytyvät:

”Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, suojaa myrskyssä, joka on taide.”

Romaanissa Toven osuus etenee hän-kerrontana, mistä pidän kovasti. Vaikka niinkin lukija upotetaan 77-vuotiaan taiteilijan tekoihin ja ajatuksiin, keino hapettaa Toven kautta käsitellyt teemat ja aiheet kuten työn, taiteilijuuden, rakkauden perheen ja äidin. Joten:

”Niin elämästä kypsyy keitos, joka näyttää omalta itseltä. Kaikki alkaa työstä. Työ liikuttelee ihmisiä. Onni on syttyä työstä yhä uudestaan.”

”Toven novelleissa sanat ovat kuin tähtisadetikun säkeniä, valkoista valoa, joka kipinöi kylmänä iholle, tai kesäsadetta, joka tulee silloin kun on ollut pitkään kuivaa ja ruoho on keltaiseksi palanutta.”

Yksi avain Venhon romaani on motto Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi”Ikinä ei tule vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.” Varmasti myös kirjan kirjoittaja ihailee kohdettaan, ja olen iloinen, että retusoidun valokuvan sijasta siitä tulee romaanissa ekspressiivisesti maalattu muotokuva valoineen ja varjoineen.

Toven rinnalla kirjassa on toinen päähenkilö, Maria. Nyky-Maria palaa romaanissa 30 vuoden takaiseen aikaan, jolloin hänen suhteensa fanaattiseen luonnonsuojelija-Atteen on katkennut, äidin syöpäsairaus pitää alituisessa pelossa ja oma halu ryhtyä kirjailijaksi on epävarmuutta täynnä. Sen sijaan Maria yrittää selvitä kriiseistään pistäytymällä ja kiikaroimalla Toven saarelle.

Romaanissa on monenlaista ihailua: Atte on Linkolan opetuslapsi, Tove hengittää ilmana äitiään Hamia ja Maria palvoo Tove Janssonia. Välillä Marian takertuminen Tove-ihailuun tuntuu jopa päälle liimatulta, mutta tarinan edetessä kriittinen katseeni sammuu.

Venho tavoittaa nuoren Marian surun ja hädän sekä esikuvaihailun selviytymiskeinona. Mariaa ja Tovea yhdistävät suru ja luopuminen, äiti-suhteen merkitys ja halu kirjoittaa. Teemat kulkevat näkymättömänä ketjuna naisten välillä – ei niinkään konkreettisena eri-ikäisten naisten kohtaamisena.

Syyskirjaa voi tarkastella monelta kantilta, esimerkiksi minäkertoja-Marian muisteluromaanina. Ja nimeä voi peilailla Janssonin Kesäkirjaan – siihen, miten luopumisen teemat niin Janssonin kuin Venhon romaaneissa saavat taustan merestä, saaristosta sekä nuoren ja vanhan kokemuksista.

”Millaista on elää maailmassa ilman äitiä.”

Sitä Maria on kysynyt Tovelta ihailijakirjessään saamatta vastausta. Venho kertoo Toven osuuksissa myös Toven äidin Hamin ratkaisuista vaimona, äitinä ja taiteilijana ja niiden siteistä Toven ratkaisuihin. Toven ja äidin suhteessa ovat velloneet vuorovetten lailla rakkaus, kompensaatio, riippuvuus ja vapaus.

Syyskirja on haikea: luopuminen tulee jokaisen eteen pienissä ja isoissa asioissa. Melankolisuus tekee silti usein tilaa kirjassa rakkaudelle ja toivolle – niin kuin Tove luopuessaan Klovharusta varustaa sen saareen saapuville. Silti taustalla pysyy:

”Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, kuten elämässä surun.”

Tove ei vastaa Marian kirjeeseen, mutta mielessä ihailukirjeen kysymys pysyy ja vastaus hakee muotoaan: ”Se riippuu siitä, millaisesta äidistä puhutaan.” Oman äitini kuolemasta on kulunut reilu kuukausi, joten teema hyökyy päälleni. Siten Syyskirjasta kehkeytyy minulle koskettava itsetutkiskelu- ja lohtukirja.

”Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.”

Syyskirjan sivut täyttyvät merkkilapuistani. Niitä en kuitenkaan liimaile romaanin alun ja lopun sanoihin, jotka sykähdyttävät ja sysäävät palaamaan lopusta alkuun, vaikkapa lukemaan kirjan heti uudestaan. Tärkeitä kohtia riittää, kysymyksiä ja aihioita vastauksiksi. Lahja lukijalle on se, että Syyskirjan pääsee kokemaan, sen kysymyksistä nauttimaan mutta vastauksia hakemaan itse.

Johanna Venho

Syyskirja

WSOY 2021

romaani

280 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).

Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.

Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:

”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”

Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.

Kävelykirjapiiri Malminkartanon täyttömäellä 23.9.2021.

On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:

”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”

Kirsi Ranin

Lukupiiri

Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Nemo 2021

tietokirja, lifestyle-kirje

220 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lifestyle, Tietokirja

Jari Järvelä: Aino A.

Taiteilijoista ilmestyy nyt paljon romaaneita. Todellinen henkilö fiktiossa väkisinkin herättää mietteitä, miten pitkälle kirjailija voi mielikuvitustaan venyttää. Päädyn taas kerran siihen, että annan romaanin olla romaanin. Se on kirjailijan luoma eläytyvä fiktiivinen todellisuus tosielementein.

Jari Järvelä kertoo romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aallosta, Alvarin ensimmäisestä puolisosta. Olen nähnyt Virpi Suutarin Aalto-dokumentin, jossa muun muassa luettiin pariskunnan vetovoimaisia kirjeitä. Mutta nyt pääsen katsomaan arkkitehtiparin elämää ja työtä proosan ja Ainon kannalta.

”Kun kohtaat miehen joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.”

Aino antaa toisen mahdollisuuden hunsvotille ja päätyy lähinnä järkisyistä puolisoksi varsinaiselle huithapelille. Romaani ei peittele, kenen puolella se on. Ainon viisaus, ahkeruus, järkevyys ja taiteellinen luovuus pitävät työn ja perheen pystyssä. Aino tarvitsee kovuutta ja pitkää pinnaa pitääkseen palaset kasassa.

Paljon romaanin Aino pohtii naiseutta, sillä Ainon työura – muurarin, puusepän ja arkkitehdin työt – ei ole perinteistä naishommaa, ei edes nykyään. Eikä Ainoa kiinnosta kotityöt tai lastenhoito, ne hän ulkoistaa. Ja kun mies hyppää alituiseen vieraissa, horjuttaa sekin Ainon ajatuksia naiseudestaan. Ketäpä ei korventaisi olla miehelleen mami.

”Alvar jos kuka on taitava kumartelemaan ettei pyllistä mihinkään suuntaan. Paitsi Ainon suuntaan.”

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa suivaantuneesti suomitaan yhtä henkilöä siten kuin romaanissa Aino A. Alvaria. Järvelä on turhautunut Alvarin arkkitehtuurin epäkäytännöllisyyteen jo opiskeluaikanaan, mikä on varmasti houkutellut ruotimaan ei vain töitä vaan koko ukkoa.

Taiteelliset ansiot ja tilanteiden pelastamiset lankeavat Ainolle, kun siinä sivussa Alvar sössii ja sotkee sen kuin ehtii. Tämä kaava toistuu romaanissa kerrasta toiseen. Aluksi se huvittaa, sitten siitä kehittyy inhimillinen tragedia. Romaanin henkilökehittelyssä se tarkoittaa vähän junnaamista.

”Alvar on silloin lommo ja särö hänen maailmassaan. Ja sitä hänen elämänsa kauneus tarvitsee. Kaiketi.”

Romaanin kiinnostavuus ja kauneus on siinä, miten faktat Aaltojen suunnittelutöistä sulavat fiktioon. Hienosti välittyvät Ainon arkkitehtuuriset oivallukset ja visiot. Häämatkan valaistumisen hetki sisä- ja ulkotilojen yhdistymisestä kohottaa, samoin kaarevien muotojen löytyminen muotokieleen.

Alvarin omat ihanteet tuntuvat naurettavilta, mutta hymyni hyytyy: mies omii vaimonsa ja muiden ideoita. Alvar häärii narsistisesti, mutta toisaalta moni hänen piirteensä nähdään taiteessa tyypillisinä. Ainon ajatuksin: ”Kaikkihan me varastamme. Toisiltamme myötätuntoa, jollei muuta.”

Siis harvinaisen kitkerä kirja, joka iskee palasiksi nero-Alvarin ja hänen hännystelijänsä. Ilmeisesti Alvar sen on ansainnut kuten Aino sen, että hänen panoksensa saa ihailevan tunnustuksen. Välistä Järvelä ei pääse irtautumaan faktalähteistään ja niiden herättämistä ajatuksista. Esimerkiksi Ainosta tehty 50-vuotisuutinen ilmenee romaanissa samoin miettein kuin kirjailijan jälkisanoissa. 

Mutta monesti romaani on herkkua kuvauksen tarkkanäköisyyden ja kielen osumien vuoksi. Hän-kerronta kulkee Ainon kannoilla, ja pätkät Ainon päiväkirjasta vahvistavat sävyjä. Järkevä, näkemyksellinen, taitava nainen tarvitsee oman tarinan.

*

Jari Järvelä

Aino A.

Tammi 2021

romaani

237 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kansallisteatterin Dosentit

Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.

Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.

Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan? 

Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)

Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin. 

Kuvat: Kansallisteatteri

Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).

Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.

Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen. 

Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.

Kansallisteatteri

Dosentit

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Muut tiedot: Kansallisteatterin nettisivut 

Esitys 16.9.2021.

Kiitos bloggaajalipusta!

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club ja Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan yhdeksäs osa Vihreä sali (Otava 2021) palaa ajassa taaksepäin verrattuna edelliseen, Muistoruohoon. Pidän erityisesti siitä, että kirjailija ammentaa samoista ympäristöistä, ihmisistä ja suvuista, mutta sarjakehys antaa myöden niin näkökulmien muutoksille kuin kerrontatapojen vaihtelullekin.

Uutuusromaanin painopiste on Kuopiossa loppuvuonna 1964, mutta siihen vaikuttavat väkevästi kokemukset Pietarin tienoilta 1910- ja 20-lukujen taitteessa – komea, muotoaan muuttava kaupunki, olkoon sitten Pietari tai Petro- tai Leningrad. Ja pieni aikahyppäys osuu vuoteen 2000. Paikalla ja ajalla on merkitystä, sillä Kähkönen tavoittaa ympäristön olemuksen ja ajan merkityksen henkilöilleen.

Keskeisiksi koen sotien rikkomat henkilöt: sotakokemukset ja niiden seuraamukset siirtyvät seuraaviin sukupolviin on sitten kyse Venäjän vallankumouksesta, Suomen sisällissodasta tai toisesta maailmansodasta. Kähkönen luottaa näkökulmatekniikkaan, jota hän hionut viime romaaneissaan. Vihreä sali alkaa kahden 17-vuotiaan näkökulmin, sittemmin mukaan tulee muutama muukin kertoja yksittäisin osuuksin. Kähkönen kuvaa taitehetkiä. 

Kasvatusilmapiirin ja ystävyyden merkitys välittyy romaanin nuorista. Irenen äidin väkivalta varjostaa tyttöä, Jaakon taustalla muhii vaikeneminen perheongelmista, ja kumpaakin korventaa huoli yhteisestä ystävästä, särkyvästä Leosta. Irenen ja Jaakon puheenvuorojen vuorottelu kuvastaa nuorten epävarmuutta, herkkyyttä ja hetkittäisiä voimantuntoja. Lisäksi heissä vaihtuu viattomuuden aika vääjäämättömästi toiseen. 

Sarjasta tutut Anna ja Lassi Tuomi pysyvät sivuhahmoina, jotka astuvat kuvaan ratkaisuhetkinä; myös yksivuotias Hilla vilahtaa. Tuomia enemmän esillä on vanheneva kukkakauppiaspari: Santerilla ja Linnealla on kummallakin yksi kerrontaosuus, ja ne tuovat uusia tasoja romaanin teemoihin ja muihin henkilöihin.

Yhteiskunnalliset asiat lomittuvat kohtaloihin. Hienosti on kuvattu Santerin ja Lassin empatian silta, vaikka välissä kulkee poliittisten näkemysten kuilu.

Vihreä sali -romaani täytyy lukea tunne edellä, ja olin valmiiksi sopivassa mielentilassa. Yhdestä kulmasta katsoen tunteellisuus saattaa johtaa pakahtuvaan patetiaan, toisesta suunnasta näen näin: kuvaus sulauttaa henkilöihin – ihmisiin yleensä – pintaa syvemmälle. 

Eläytymiseen vie kieli – kuvaileva ja kokemuksia kovertava. Kähkönen osaa availla henkilöiden mieltä niin, että konkretiaan limittyvät maaginen elementti, mielikuvat ja mielikuvitus. Kähkönen hallitsee henkilöiden haavojen havainnollistamisen, vaikka erotan myös pirskahduksia koomisista tai kitkeristä havainnoista arjen toimien lisäksi. Esimerkiksi Irene muotoilee perhehelvetistä äidin kanssa:

”Etel Fredin antaman lentokoulutukseen on sisältynyt paitsi riepotusmatkoja pitkin asuntoa myös ilmeidenhallintakurssi.”

Minuun tehoaa Irenen tapa nähdä äitinsä kaksijakoisesti, metaforisoida pahuus, samoin iskee Santerin tyyli elää mielessään nuoruuden Pietaria. Ehkä jokainen kertojaääni lähenee liikaakin toisiaan ja nuoret vaikuttavat pikkuvanhoilta siksi, että kaikki iästään huolimatta löytävät sanat, kielikuvat ja ilmaisut sellaisellekin, jota on vaikea sanallistaa.

Santerin Pietari-Leningrad-kokemukset nousevat kuvaustavaltaan minun lukukokemukseni huippuhetkiksi, ja ne kytkeytyvät mielessäni Kähkösen Graniittimieheen. Santerin sisäisessä puheessa kerrostuvat nykyisyys, muistot, unenomaisuus, syyllisyys, luopuminen, rakkaus ja kuolema – elämän kirjo.

”Meillä on talo, ja siinä muistoja sisäkkäin, niin kuin hehkuvin kukin koristetuissa puunukeissa kadonneen liikkeen ikkunassa, toisessa maailmassa; muistoja kietoutuneina toisiinsa, niin kuin äitini kauan sitten kutomien kintaiden silmukkakierteissä, joihin äitini kirjoi ikävänsä ja kaipuun lapsiinsa, jotka eivät koskaan palaneet kotiin.”

Romaanin kokonaistunnelma ja henkilökuvaus vetoavat minuun. Luen kirjasta hienoja, hienovaraisia lämmön ailahduksia ja välittämisen tekoja. Vihreä sali on romaani rakkaudesta, jota aina on, vaikka rakastaminen on vaikeaa. Rakkaudellisuutta löytyy ystävyydestä, naapuriavusta, työtoveruudesta ja pitkistä liitoista, mutta se luuraa myös vihan takana.

Itkuitta en tätä kirjaa voi lukea. Moni asia herkistää, etenkin hauraiden mielten salat ja salit. Sekin, että toiset voivat mennä peruuttamattomasti rikki mutta toiset eivät. Kaikilla on vihreät salinsa, paikat, tunnelmat ja kokemukset, jotka antavat toivoa elämän mielekkyydestä. Tai että kaiken jälkeen löytyy lohtu.

”Ja minut kätkee syliinsä metsän sali, minä katoan sananjalkojen vihreään valoon.”

Sirpa Kähkönen

Vihreä sali

Otava 2021

Kuopio-romaanisarjan 9. osa

315 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Martan tarina

Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.

Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.

Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.

Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.

Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.

Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.

”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”

Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.

Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi Alasalmen Sudenraudat, historiallinen romaani sekin.

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.

Enni Mustonen

Martan tarina

Kirjakauppaliitto 2021

pienoisromaani

133 sivua.

Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Enni Mustosen Paimentyttö selkokirjana

Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)

Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.

Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.

Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.

Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.

”Paranemista auttoivat kirjat.

Ei ollut mitään hauskempaa

kuin sukeltaa tarinoihin.

Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,

seikkailin ja selviydyin voittajana.

Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,

että siellä luettiin kirjoja.

Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”

Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä. 

Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.

”Yksinäisyys on äiti,

joka tekee meidät vahvoiksi.

Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,

mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.

Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”

Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuilla on tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.

Ja tämä vielä: jos selko-Paimentyttöä ei löydy kirjakaupasta, Opike-kustantajan nettikaupassa sen ostaminen käy kätevästi.

Haastattelutilanne Helsingin kirjamessuilla 2019. Kuva: Henna Kara

Enni Mustonen

Paimentyttö

selkomukautus Tuija Takala

Opike 2021

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa selkokielellä

130 sivua.

Tekijänkappale.

Suuri kiitos Enni Mustoselle alkuteoksesta ja Jenni Saarilahdelle toimitustyöstä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Laura Malmivaara: Vaiti

Suljin Laura Malmivaaran esikoisromaanin Vaiti (Otava 2021) ja avasin tv:n. Siellä esikoiskirjailija sattui kertomaan kirjastaan (PS 8.9.2021). Autofiktio antoi vapauden, niin kirjailija sanoi: ”Kirjallisuuden tuoma vapaus ja suoja. Se on tarina, jonka olen itse muodostanut ja joka on mennyt omaan suuntaansa. Se alkoi kirjoittaa itse itseään.”

Romaani lähtee liikkeelle tunnistettavasta mediakohusta, kun eräs elokuvaohjaaja nostetaan julkisesti tikun nokkaan kyseenalaisesta käytöksestä. Ohjaaja on romaanin kertojan ex-mies, erosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja yhteiset tyttäret elävät teini-ikää.

Yhtäkkiä ex-miestä vastaan noussut vyöry eristää kertojan vanhoista ystävistä ja käperryttää hänet. Hyökkäys miestä vastaan heijastuu kertojan avioeroon ja syyllisyyteen:

”Olen ollut kohtuuton ja kylmä, kaikkea sitä mitä en muissa nyt ymmärrä. En ymmärrä miten he ovat niin kovia, aivan kuin olisi vain yksi suu, joka saa puhua. Yksi tapa olla ihminen. Virheetön ja ehyt. Se satuttaa ja silti jollain syvällä tavalla ymmärrän, miksi tämä tapahtuu. Se on sietämätön olotila. Repivä ja kaiken rikkova.”

Kaikkiaan romaanissa koko kohu jää vain taustatekijäksi, ja mies ikään kuin peittyy kertojan kerrontavilttiin. Jotain sellaista miehessä on, jota varotaan, vaan se ei sen kummemmin selviä. Mediamylläkästä tiivistän: kaikkien kohuhenkilöiden läheisten täytyy jatkaa elämää, lasten ja vanhusten. Romaanin fokus on naisen perheessä, etenkin sukupolvissa ja sukupolvilta toiselle siirtyvissä toimintamalleissa.

Romaani keskittyy yhteen kesään, jolloin kertoja havainnoi elämänsä nykyhetkeä. Nuoret tyttäret vetäytyvät teinimaailmoihinsa puhelimien taa, eikä syvä äidinrakkaus riitä väyläksi tytärten yhteyteen. Vaiteliaisuus vaikeista asioista vaivaa.

Romaanissa on erikseen kertojan äidin pulputusosuuksia, joista selviää kertojan vanhempien tarina ja äidin vanhempien traumatisoiva käytös. Kertojan huonokuntoinen äiti höpöttää kyllä, mutta silti siirtyy hiljentämisen kulttuuri – yksi tärkeimmistä kirjan teemoista:

”Se on jo niissä syvällä, tämä minun ja äidin malli, niin luulen. Haluaisin kuvitella, että seuraava sukupolvi olisi jotenkin itsestään selvästi parempi ilmaisemaan tahtonsa, mutta ei se ole niin.”

Vaiti käsittelee uusperhettä, avioeroa, julkisten kohujen vaikutusta perheeseen, vanhenevia vanhempia sekä keski-ikäisen kertojanaisen ristivetoa oman elämänsä, varttuvien lasten ja ikääntyvien vanhempien välissä. Hetkittäin koen, että kaikkea on liikaa ja että se kaikki hulmahtaa hahmottomana sakean arjen kuvauksiin.

Paljon ajetaan autoa, seurataan koiran tekosia, elellään perheen kesken mökillä, syödään suklaata ja arkiruokaa. Toivon lukurupeaman aikana tiivistämistä, tai muuten vain huomaan hapuilevani kertojan havaintojen ja muistojen humussa.

Romaani paranee edetessään ja ymmärrän arkeen kytkeytymisen selviytymiskeinona. Eri aikatasot eli muistumat menneestä sekoittuvat nykyhavaintoihin niin kuin mielleyhtymät mielessä lomittuvat. Etenkin eroperhetuntemukset vakuuttavat: tunnetasapainottelu lasten kanssa omien huolien paineissa, kuskaamistilanteet, kun lapsia vaihdettiin vanhemmalta toiselle – vaiti.

Laura Malmivaara

Vaiti

Otava 2021

romaani

243 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kaksi selkokirjaa kansainvälisenä lukutaitopäivänä 2021

Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle. 

Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää

Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.

Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:

”Suomi on ehkä onnellinen maa,

mutta suomalainen ihminen ei tunne,

että hän on onnellinen.”

Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.

Tuija Hannula

Minua varten ei tarvitse keittää

Reuna 2021

selkopakinoita

128 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

George Orwell: 1984

Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz Kafkan Muodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.

Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita.  Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.

Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:

”Winstonin asunto

oli seitsemännessä kerroksessa.

Jokaisella porrastasanteella

oli sama juliste.

Viiksekkään miehen kasvojen alla

luki suurin kirjaimin

ISOVELI VALVOO.”

Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari  kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.

Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.

Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.

George Orwell

1984

suomentanut ja mukauttanut Tuomas Kilpi

Oppian 2021

selko-dystopia

204 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Viimevuotisessa lukutaitopäiväjutussa käsittelen ylipäätään selkokirjoja, vähän omianikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, spefi

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskisen romaani Tulisiipi on vielä tuoreessa muistissa. Siinä punakone jauhaa amerikansuomalaiset hyväuskoiset uuden yhteiskunnan muuttajat Neuvosto-Karjalassa. Koskinen kuvaa vaikuttavasti tarkkasilmäisen Kaarlon elämänkaaren rinnalla ideologian törmäystä yksilön unelmiin.

Hetken kesti, että mieleni kääntyy Haukansilmän (Like 2021) 1880-luvun loppupuoliskon Amerikkaan, joka tointuu sisällissodasta ja käy intiaanisotia. Nyt on vuorossa Kaarlon isoisän Yrjön alkuvuosikymmenten tarina.

Yrjö muuttaa vanhempiensa ja isonveljensä kanssa ensin Suomesta New Yorkiin, sitten preerialle maata viljelemään. Yrjöstä kasvaa haukansilmäinen nassikka, joka jo polvenkorkuisena ampuu tarkasti. Yhden kerran jää haulikko ottamatta mukaan, ja sillä on seurauksensa.

Yrjön tarinasta kehkeytyy hurja seikkailu, sillä intiaanit kaappaavat pojan. Pian hän saa intiaaninimen Haukansilmä, monta muutakin nimeä, ja kasvaa intiaaniopein. Niistä on hyötyä myöhemmin vaihtelevissa hommissa sinitakkien, preeria-asukkien ja reservaattien kanssa. Vahvasti juonen varaan rakentuneesta romaanista on tarpeetonta availla käänteitä, sillä se olisi pois lukijalta.

Haukansilmä tarjoaa näköaloja ihmisen ahneuteen. Henki on halpa silloin, kun ihminen puolustaa omaansa. Romaanin väkivalta lävähtää peittelemättömästi. Kosto määrittelee paljolti inhimillistä toimintaa – on sitten kyse jenkeistä, etelävaltiolaisista tai eri intiaaniheimoista. 

Vastakkainasettelu puhvelilaumoja seuraavien luonnonkansojen ja maata valloittavien uudisraivaajien ja armeijan välillä repeää railona. Ihmisen sotkeutuminen luonnonkulkuun on luonnonvastaista.

”Oli vaikea sanoa, mihin reservaatti ja mistä vapaa tasanko alkoi. Karttoihin kynällä piirretyt musteviivat eivät näkyneet maassa, ne eivät estäneet vettä virtaamasta, jäniksiä loikkimasta eikä tuulta puhaltamasta. Minäkään en huomannut mitään, en tiennyt milloin olin maalla, jolla en saanut kulkea, ja milloin maalla, jolla intiaanit eivät saaneet kulkea. Maa oli yön pimeydessä vain maata, ja siitä olin kiitollinen.”

Romaanissa vilisee värikkäitä hahmoja, ja dialogia on romaanissa paljon. Ja nyt on kyllä osoitettava sormella naishahmoja, jotka kylläkin ovat väkevän itsellisiä mutta sellaisina kaavamaisia ja romantisoituja. Suhdekuvaukset kapeutuvat, mutta se on eria asia, kuin miten minäkertoja pitää intiimiasiat piilossa.

Yrjön henkilöhahmossa minua kiinnostaa välitila, sillä intiaaninuoruus muuttaa häntä peruuttamattomasti: 

”Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.”

Kahden maailman Yrjöstä huokuu alakulo ja tavoitteettomuus. Haavoittuvimmin sielultaan kahtiahalkaistu Yrjö-George-Haukansilmä näyttäytyy rajatilahetkinään, kun hän saa henkimaailman viestejä ja näkyjä. Mutta Koskinen ei juuri pysähdy psykologisoimaan. Hän on tarinankertoja.

Todettakoon tässä, että olen varhaisteininä lukenut länkkäreitä, esimerkiksi Simo J. Penttilän Punavyö-sarjaa. Penttilä ja Koskinen ovat tarttuneet tavallaan esimerkiksi intiaanipäällikkö Geronimoon. Koskinen on Haukansilmässä vakava, Penttilä kevyt seikkailusepittäjä, mutta niin vain punavyöt palautuvat jonkinlaisena sumuna lukutunnelmaani.

Välillä luen Haukansilmää silkkana länkkärinä, välillä pyrin pureutumaan Yrjön mielenmaisemaan. Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä.

JP Koskinen

Haukansilmä

Like 2021

romaani 467 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heli Laaksonen – Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021)Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.

Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”

Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”

Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.

Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”

Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:

”Mun paikkani o hukas.

Mun sivuni muual karannu.

Mun rintani pääl

o silitysraut

mut

ko

sain sul murheitani puhella

sun nauruas vaste nojata

o siit ainaki

johto pois seinäst.”

Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.

Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.

Heli Laaksonen – Aleksadrs Čaks

Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu

Kynälä 2021

runoja

60 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Petri Tamminen: Se sano

Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.

Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.

Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.

Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:

”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:

’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’

Minulla on luonnonkihara tukka.”

Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.

Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.

Petri Tamminen

Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Otava 2021

lyhytproosa, muistelu

125 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Novellit