Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan yhdeksäs osa Vihreä sali (Otava 2021) palaa ajassa taaksepäin verrattuna edelliseen, Muistoruohoon. Pidän erityisesti siitä, että kirjailija ammentaa samoista ympäristöistä, ihmisistä ja suvuista, mutta sarjakehys antaa myöden niin näkökulmien muutoksille kuin kerrontatapojen vaihtelullekin.

Uutuusromaanin painopiste on Kuopiossa loppuvuonna 1964, mutta siihen vaikuttavat väkevästi kokemukset Pietarin tienoilta 1910- ja 20-lukujen taitteessa – komea, muotoaan muuttava kaupunki, olkoon sitten Pietari tai Petro- tai Leningrad. Ja pieni aikahyppäys osuu vuoteen 2000. Paikalla ja ajalla on merkitystä, sillä Kähkönen tavoittaa ympäristön olemuksen ja ajan merkityksen henkilöilleen.

Keskeisiksi koen sotien rikkomat henkilöt: sotakokemukset ja niiden seuraamukset siirtyvät seuraaviin sukupolviin on sitten kyse Venäjän vallankumouksesta, Suomen sisällissodasta tai toisesta maailmansodasta. Kähkönen luottaa näkökulmatekniikkaan, jota hän hionut viime romaaneissaan. Vihreä sali alkaa kahden 17-vuotiaan näkökulmin, sittemmin mukaan tulee muutama muukin kertoja yksittäisin osuuksin. Kähkönen kuvaa taitehetkiä. 

•

Kasvatusilmapiirin ja ystävyyden merkitys välittyy romaanin nuorista. Irenen äidin väkivalta varjostaa tyttöä, Jaakon taustalla muhii vaikeneminen perheongelmista, ja kumpaakin korventaa huoli yhteisestä ystävästä, särkyvästä Leosta. Irenen ja Jaakon puheenvuorojen vuorottelu kuvastaa nuorten epävarmuutta, herkkyyttä ja hetkittäisiä voimantuntoja. Lisäksi heissä vaihtuu viattomuuden aika vääjäämättömästi toiseen. 

Sarjasta tutut Anna ja Lassi Tuomi pysyvät sivuhahmoina, jotka astuvat kuvaan ratkaisuhetkinä; myös yksivuotias Hilla vilahtaa. Tuomia enemmän esillä on vanheneva kukkakauppiaspari: Santerilla ja Linnealla on kummallakin yksi kerrontaosuus, ja ne tuovat uusia tasoja romaanin teemoihin ja muihin henkilöihin.

Yhteiskunnalliset asiat lomittuvat kohtaloihin. Hienosti on kuvattu Santerin ja Lassin empatian silta, vaikka välissä kulkee poliittisten näkemysten kuilu.

•

Vihreä sali -romaani täytyy lukea tunne edellä, ja olin valmiiksi sopivassa mielentilassa. Yhdestä kulmasta katsoen tunteellisuus saattaa johtaa pakahtuvaan patetiaan, toisesta suunnasta näen näin: kuvaus sulauttaa henkilöihin – ihmisiin yleensä – pintaa syvemmälle. 

Eläytymiseen vie kieli – kuvaileva ja kokemuksia kovertava. Kähkönen osaa availla henkilöiden mieltä niin, että konkretiaan limittyvät maaginen elementti, mielikuvat ja mielikuvitus. Kähkönen hallitsee henkilöiden haavojen havainnollistamisen, vaikka erotan myös pirskahduksia koomisista tai kitkeristä havainnoista arjen toimien lisäksi. Esimerkiksi Irene muotoilee perhehelvetistä äidin kanssa:

”Etel Fredin antaman lentokoulutukseen on sisältynyt paitsi riepotusmatkoja pitkin asuntoa myös ilmeidenhallintakurssi.”

Minuun tehoaa Irenen tapa nähdä äitinsä kaksijakoisesti, metaforisoida pahuus, samoin iskee Santerin tyyli elää mielessään nuoruuden Pietaria. Ehkä jokainen kertojaääni lähenee liikaakin toisiaan ja nuoret vaikuttavat pikkuvanhoilta siksi, että kaikki iästään huolimatta löytävät sanat, kielikuvat ja ilmaisut sellaisellekin, jota on vaikea sanallistaa.

•

Santerin Pietari-Leningrad-kokemukset nousevat kuvaustavaltaan minun lukukokemukseni huippuhetkiksi, ja ne kytkeytyvät mielessäni Kähkösen Graniittimieheen. Santerin sisäisessä puheessa kerrostuvat nykyisyys, muistot, unenomaisuus, syyllisyys, luopuminen, rakkaus ja kuolema – elämän kirjo.

”Meillä on talo, ja siinä muistoja sisäkkäin, niin kuin hehkuvin kukin koristetuissa puunukeissa kadonneen liikkeen ikkunassa, toisessa maailmassa; muistoja kietoutuneina toisiinsa, niin kuin äitini kauan sitten kutomien kintaiden silmukkakierteissä, joihin äitini kirjoi ikävänsä ja kaipuun lapsiinsa, jotka eivät koskaan palaneet kotiin.”

•

Romaanin kokonaistunnelma ja henkilökuvaus vetoavat minuun. Luen kirjasta hienoja, hienovaraisia lämmön ailahduksia ja välittämisen tekoja. Vihreä sali on romaani rakkaudesta, jota aina on, vaikka rakastaminen on vaikeaa. Rakkaudellisuutta löytyy ystävyydestä, naapuriavusta, työtoveruudesta ja pitkistä liitoista, mutta se luuraa myös vihan takana.

Itkuitta en tätä kirjaa voi lukea. Moni asia herkistää, etenkin hauraiden mielten salat ja salit. Sekin, että toiset voivat mennä peruuttamattomasti rikki mutta toiset eivät. Kaikilla on vihreät salinsa, paikat, tunnelmat ja kokemukset, jotka antavat toivoa elämän mielekkyydestä. Tai että kaiken jälkeen löytyy lohtu.

”Ja minut kätkee syliinsä metsän sali, minä katoan sananjalkojen vihreään valoon.”

•

Sirpa Kähkönen

Vihreä sali

Otava 2021

Kuopio-romaanisarjan 9. osa

315 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.