Kuka on Graniittimies?

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014)  on vaikuttava. Kähkösen kerronta sävyttyy uudenlaiseksi pietarilaisessa suoilmassa, jossa suomalaistaustaiset vallankumoukselliset toimivat ja taipuvat aatteen vuoksi 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin.

Romaani alkaa Kähköselle poikkeuksellisesti minäkerrontana. Toveri Klara Tuomi kirjaa elämäänsä ja toimintaansa kuin todistuslausuntoa. Klaran kirjoitustyyli on asiallista, toteavaa, totista. Siinä on tuurilaista, tekemistä referoivaa poljentoa, mutta Antti Tuurin kertojia useammin Klara tekee ympäristöä, henkilöä tai tunnelmaa laventavan havainnon. Joitain repliikkejä hän tallentaa, ja harvalukuisina ne tähdentävät sanottavaa ja keskustelijoiden suhteita. Hän on myös jollain tavalla kiehtovan varauksellinen. Klara kirjaa asioita sellaisena kuin hän nimensäkin mukaan on, kirkkaana ja selkeänä.

Sanoin että olin saanut kovin vähän aikaan ja että tiesin, miten pieni puuska voisi tämänkin tuulentuvan kaataa. Mutta lisäsin, että hartain toiveeni oli pysäyttää pala tulevaisuutta nykyisen keskelle. Jotta tuntisin eläväni enkä vain odottaisi jotain tulevaksi.

Romaanin loppuosan pääjaksossa kerronta siirtyy kolmanteen persoonaan. Kähkönen on hionut tyyliään koko Kuopio-sarjan ajan, ja Skatshki-luvussa on samaa kamarinäytelmähenkeä kuin romaanissa Hietakehto; nyt tuodaan yhteen kaikki keskeiset henkilöt yhdeksi päiväksi, jolloin mennyt, oleva ja tuleva tiivistyvät. Kähkönen tavoittaa lumoavasti ja kirpaisevasti kuvaamiensa henkilöiden tilanteen ja tunnelman. Jokaista katsotaan sisälle ja nähdään toistensa silmin ulkoapäin. Sisin ja ulkoinen yhdistyvät kielessä ja kerronnassa, joissa on ihmisen tuntu ja tunne.

Romaanin rakenne on oivaltava: ensin yksilön näky kollektivismiin, sitten tuttavaverkoston kohtalokatselmus. Romaani voisi minun puolestani loppua Klaran pysäyttävään ompelijarunoon keväisen rovion äärellä, mutta lopuksi romaanissa on vielä lyhyet aiheaukaisut toisen maailmansodan loppua ja Tashkentia myöten. Sen lisäksi, että Graniittimies tehoaa rakenteeltaan ja kerronnaltaan, sen henkilöt ja tapahtumat avaavat kotimaisessa kaunokirjallisuudessa aiemmin vain raollaan pysyneet ovet.

Klara ja Ilja Tuomi hiihtävät toiveikkaina Petrogradiin rakentamaan vapauden maailmaa, jossa ei tausta ja varallisuus vaikuta vaan yhteinen aatteen puolesta uurastaminen. Kuopio-sarjasta tuttu Iljan veli Lavr, Lassi Tuomi, tulee perässä puna-armeijaoppiin. Tuomet tutustuvat leimuavaan Jelenaan ja hänen puolisoonsa Henrikiin. Läheisenä alkaa tuttavuus sirkuksen ihmispyramidihahmona uransa aloittavan Tomin kanssa. Tomin kautta piiriin liittyy nuori sirkuslainen Shura isineen ja Tomin ystävä Galkin. Aluksi karussa elämässä on myös 20-luvun ilottelua avoimia avioliittoja myöten, mutta Petrograd muuttuu Leningradiksi ja alkaa kansanvihollisuusvaino. Lavr karkaa koto-Suomeen, ja vain yksi henkilöistä onnistuu vehkeilemään yhteiskunnan ilmiantorattaissa.

Yhteiskunnan inhimillisyysmittari on lapsista huolehtiminen. Siitä kertoo osansa vallankumouksen katulapsilaumat, joita kansanvihollisvainot hyväksikäyttivät ja kartuttivat.

Yhteiskunnan inhimillisyysmittari on lapsista huolehtiminen. Siitä karun kuvan antavat vallankumouksen katulapsilaumat, joita kansanvihollisuusvainot hyväksikäyttivät ja kartuttivat.

Klaralle merkityksellisintä on toiminta Galkinin käynnistämässä katulapsityössä. Sitä ennen Klara kulkee maaseudulla kansanvalistajana. Se ja orpjen osa osoittavat Klaralle, että vallankumoussanat ja -teot eivät kohtaa toisiaan. Romaani kuvaa kipeästi, miten eri tahdissa kirjan henkilöt tähän todellisuuteen törmäävät, miten kukin joutuu sen kohtaamaan ja miten siitä vaietaan.

Klara sanoi kerran hänelle, että nautinnon kiroaminen oli Tolstoin suurin virhe. Että ihmisen tuli saada kokea autuus, jotta hän ymmärtäisi, mikä on ihmiselle yhteistä eikä korottaisi itseään toisten yläpuolelle. Ja jotta hän olisi kyllin onnellinen säilyttämään sen, mikä on säilyttämisen arvoista eikä vihassa tuhoaisi kaikkea vanhaa. Että ihmistä ei pitänyt raastaa ja piiskata kohti tulevaa. Silloin tuntui, että Klara kritisoi myös omaa vakaumustaan.

Klaraan, aiemman tuotannon Anna Tuomen tavoin hyvän naisen ideaaliin, tutustuu romaanissa lähimmin, mutta myös muut henkilöt Kähkönen onnistuu esittelemään, joskin osan hahmoista vain pienin vihjein ja väläyksin. Heitä haluaa seurata, heistä haluaa tietää aina enemmän. Henkilöistä tulee keskenään rinnakkaisia ja vastapareja erilaisin versioin. Esimerkiksi äitiyttä ja lapsia käsitellään näin: Klara adoptoi kaksi katulasta, kun taas Jelenalta on yksi vauva jäänyt rajan taa, toinen syntyy koketeerausvuosien päätteeksi – ja tämä toinen Neuvosto-polvi tulee näkemään kovan kautta utopiavaltion vajoamisen.Graniittimies

Ihailen tapaa, jolla romaaniin upotetaan runsas kuvasto siten, ettei se karkaa käsistä vaan syventää aate- ja vapausteemaa. Piirtäminen, piirrokset ja valokuvaaminen ovat toistuvia aineslonkeroita, samoin langat ja ompelu. Unikuviakin katsellaan ja laajennetaan reaalia. Majakovskin runoa käytetään sekä suosion että tuomion mittana. Karhun myyttinen hahmo solahtaa luontevasti kahlinta-vapaus-akselille – karhumytologiaa sekä samoja aikoja ja aiheita ovat tänä vuonna Graniittimiehen lisäksi uusintaneet Venla Hiidensalon Karhunpesä ja Anni Kytömäen Kultarinta. Entä mikä tai kuka on Graniittimies? Se on sekä unelma yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen vapauttamisesta että totuus utopian romahduttavasta, tunteettomasta kivikasvoisuudesta.

Graniittimies on monikerroksinen romaani, vaikka aatetappion käsittely voisi helposti lipsahtaa yksioikoiseksi. Aihe hengittää henkilöissä. Myös kaupunki elää, kadut ja rakennukset huokuvat ajan ja paikan huurua. Kaupungissa yksi ei ole mitään, eikä yksin voi mitään. Poikkeamat Krasnoje Selon kesiin ovat hetkittäin jopa toivotun idylliyhteisön palasia. Viimeisenä keväänä huvila-alueen heräävä luonto on luopumisen vastakuva.

Tätä minä kaunokirjallisuudessa palvomoin: fiktio kantaa minut ihmisen toteen sen kauneuden ja rumuuden kertoen, ajasta ja paikasta huolimatta sellaisin ilmaisukeinoin, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Nöyrin kiitos uniin tunkevasta kirjasta.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


lukuhaasteTänään käynnistyi #Lukuhaste, jonka osallistumisohjeet ovat eilisessä postauksessani. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

5 responses to “Kuka on Graniittimies?

  1. Kähkönen kirjoittaa kyllä todella vahvasti. Olen nyt Graniittimiehen viimeisillä sivuilla ja jo harmittaa, että kirja loppuu. Onneksi kokemuksesta tiedän, että Kähkösen kirjoihin voi palata uudelleen ja löytää niistä aina vain jotain uutta.

    Kauniisti tuot arviosi lopussa esiin sen, mikä kaunokirjallisuudessa on minullekin tärkeää, jota myös minä palvomoin.

  2. Miten ollakaan, Tuija, ompelijan laulu kosketti minuakin – monen muun ohella! Oli taas ilo lukea kirjoituksesi oman lukukokemuksen jälkeen. Lainasin kansikuvaa omaan blogiini, kun olen maalla ja oma kansi kaupungissa. Onko paha?

  3. Paluuviite: Koruompelijan laulu | Helmi kokeilee

  4. Helmi-Heli, kiitos kommentistasi! Romaani vetoaa tunteisiin ja vie muihin maailmoihin, se on arjessa ilo. Ja kyllä: nappaa kuva käyttöösi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s