Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja valloitti minut jo ensimmäisellä osallaan. Tuomen perheen ja heidän kotikorttelistaan tuttujen henkilöiden kohtalot ovat koskettaneet 1930-luvun vaiheista lähtien, ja nyt kahdeksas osa Muistoruoho (Otava 2019) tuo jo 1970-luvun alkupuolelle. Romaanin henkilöt vetoavat minuun moniulotteisina – pääsen aitopaikalle heidän kokemaansa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, etenkin tunteisiin.

Naisten kesä

Kirjassa vietetään naisten kesää. Se vie ajatukset Hietakehtoon, jossa naisvaltainen väki vietti saaressa sota-ajan kesää. Muistoruohossa muistellaan sitä, ja muutenkin sotamuistot valtaavat kertojat, sillä Vietnamin sodan uutiset aktivoivat ne. Tärkeimmät kertojat ovat leskeytynyt Anna Tuomi, Annan ystävä Helvi ja uusina tuttavuuksina Kuopio-sarjassa Annan tyttären anoppi Ida ja Idan lapsuudenystävä Siiri. Pysähdyn hetkeksi kirjan naisääniin, palaan myöhemmin Annan ja Idan lapsenlapseen, Hilla-tyttöön, ja muihin kertojiin.

Kuusikymppisten naisten sisäinen puhe kuuluu kirjassa peittelemättömänä. Ydinkokemuksina erottuvat menetykset, ja toisaalta kaikki neljä naista on uuden edessä. Vaikutun juuri siitä, miten Kähkönen kutoo yhteen kumpaakin.

Menneen kypsyttely, sodan säilöntä

”Nyt minä määrään kaikesta. Olen talossa johon ei tule ketään. Istun ikkunan ääreen ja panen kädet ristiin. Sillä lailla istuvat vanhat naiset. Ketään ei tule, miksikään ei itse enää tule. Miehet kieltävät ja käskevät, miehet kertovat miten maailma on, miehet moittivat ja kasvattavat, miehet kuolevat, naiset jäävät maailmaan, joka on heille saari ja kivinen talo vailla ikkunoita ja miehen kasvattama puutarha. [Anna]”

Annan suruun Lassin kuolemasta sekoittuu se, että hän vihdoin saa omaa tilaa, jos osaisi sen ottaa. Kuolema ja sota vellovat mielessä mutta toisin kuin kolmella muulla naisella, joilla on takanaan evakkoreissu, Idalla ja Siirillä jopa kaksi. Idan ja Siirin menneisyyteen sisältyy ystävyyden ja sotakokemusten järistyksiä.

”Entinen tungeksii minussa kulmikkaina paloina, jotka virtaavat esiin suoraan kehosta, jäälohkareina jotka ovat lähteneet liikkeelle, karkeina ja viiltävinä. Eivät ne ole kuvia eikä niitä sanoiksikaan saa, ne vain tuntee sisiskunnassaan. [Siiri]”

Vieläkään ei ole tarpeeksi evakkoutta kirjallisuudessamme käsitelty, joten propsit Kähköselle tämän aiheen nostosta. Viime vuosien pakolaisuutisten vuoksi Karjalan ja sitä myötä kodin, omaisuuden ja tulevaisuuden menettäneet on syytä pitää mielessä. Muistoruoho-nimi viittaa konkreettisesti siihen, mitä pakoon lähtijä ottaa kiireessä mukaansa – katoavaa ja maatuvaa ainesta, silti mielessä pysyvää. Niin kauan kuin on mielessä pitäjiä.

Kun on tunteet

Kähkönen on tunteiden tulkki. Hän edustaa kertojatyyppiä, joille henkilöt ja henkilöiden sisäinen totuudellisus merkitsevät. Muistoruohon kertojien sisäinen puhe paljastaa kaiken, mitä he toisiltaan peittävät. Hienosti välittyy, miten naiset näkevät toisensa ja tulkitsevat toisiaan, eivätkä ne läheskään aina kohtaa toisen ajatuksia tai sanoja. Inhimillistä kirjoa riittää niin lämmössä kuin kademielessäkin. Esimerkiksi kahden isoäidin peitelty mustasukkaisuus yhteisestä lapsenlapsesta ei ole juuri saanut kirjallista ilmaisua. Nyt saa.

Kähkösen taito paljastaa henkilöiden ajattelua vetoaa henkilövetoisten romaanien ystäviin, koska silloin tulee etuoikeutettu olo: pääsen toisen pään sisään, pääsen elämään ja kokemaan minulle tuntematonta ja siten ehkä ymmärrykseni kanssaihmisistä kasvaa. Ja ymmärrykseni todella kasvaa näistä annoista, helveistä, idoista ja siireistä: vanhenevien naisten kriisikokemuksista, kyvystä sietää, eteenpäin elämisestä ja ystävyyssuhteiden arvokkuudesta. Ja siitä, että kaduttavaa jokaisen elämänkulussa riittää, esimerkiksi sellainen on suhde omiin lapsiin.

Lapsen henkinen perintö

Lapset ja suhtautuminen heihin on yksi Kähkösen romaanien teemoista. Muistoruohossa kaksi isoäitikertojaa pohtii paljon lapsenlasta ja omaa vaikutustaan häneen.

”Mitä Hillalle meistä jää? Jospa joku hyväkin. Ukkinsa suuret puheet, mummonsa kärsivällisyys, jolla mehua tislasi, kuumassa höyryisessä mökissä, jäätävän talven varaksi. [Anna]”

Tankkien kesästä tuttu tyttö täyttää pian yhdeksän, ja se tarkoittaa hienoista hivuttautumista ulos lapsuudesta. Hillan ajattelussa on vielä paljon konkreettista, mutta jo abstraktin ajattelun itua ja vanhojen ihmisten hoteissa kasvaneena myös pikkuvanhaa.

Liikuttavasti lapsen kerronnasta pääsee tulkitsemaan huolta kantavan ja surujaan kätkevän lapsen osaa isovanhempien ja kovin etäisiksi jäävien vanhempien välissä. Romaanin loppua kohden pääsen iloitsemaan hetkistä, joina Hilla saa ikäisensä ystävän ja hengittää ilmaa, joka on vain hänelle omaa, ei isovanhempien tai vanhempien.

Romaanissa on myös yhteiskunnallista ja poliittista. Lassi-vainaan kommunismin vaikutus ei häviä mihinkään, vaikka mies on haudattu. Aika on myös otollinen, eli ilmapiiri 1970-luvulla on vasemmistomyönteinen. Hilla pioneerileirillä on kuin viesti kuolleelle, aatteensa takia kärsineelle isoisälle: nyt voi olla avoimesti punainen. Toisaalta lasta vaivaa toisenlainen totuus aatteen palosta:

”Minä en tiedä, onko se kaikki paha ollut sitä kommunistin tointa, josta mummo on motkottanut ja sanonut että kaiken voimansa ja koko elämänsä onnen ne ovat valmiita atteellensa uhraamaan ja sille kaikki toiseksi jääpi. [Hilla]”

Päällekkäisin äänin

Se, että kertojat puhuvat lomittain, luo romaanille rakenteen. Kirjassa eri kertojien osuudet ovat peräkkäin ja kesä etenee kronologisesti, mutta se ei estä lukijaa kuuntelemasta teemoja ja sisäistä puhetta kertautuen tai päällekkäin. Edellisen moniäänisen romaanin Tankkien kesä rakenne muistuttaa rakennustaidetta ja arkkitehtuuria, Muistoruohon rakenne myötäilee sävellyksen muotoa, joissa on sooloja, kontrapunktisuutta ja välisoittoja. En itse keksi musiikkivertaustani vaan se tulee suoraan kirjan lukujen otikoista: siellä on niin fuugaa kuin interludiakin.

Viiden pääkertojan teemaääniin yhtyvät välillä muut, esimerkiksi osakeasunto ja kuu. Erityistä lisäarvoa ne eivät tuo mutta muistuttavat: muutkin voisivat kertoa. Kähkösen hieno teksti jää soimaan, ja käännän pääni sinne suuntaan, mistä kuuluu kuusikymppisten naisten ja Hillan ääni. Muistoruohossa soi suru, ikävä, haikeus, mutta myös selviytyminen, onni ja tulevaisuus. Kuten kuu toteaa: ”En minä ikinä katoa. Minä olen vain väliin pimeä.”

– –

Sirpa Kähkönen
Muistoruoho
Otava 2019
romaani
348 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Jorman lukunurkka.