Deborah Levy: Mitä en halua tietää

”Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”

Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”

Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.

Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.

”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”

Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.

Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.

”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”

Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.

Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:

”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”

Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.

•

Deborah Levy

Mitä en halua tietää

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämäkertatrilogian ensimmäinen osa

125 sivua.

Sain kirjan bloggarikaverilta.