Richard Powers: Ikipuut

”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.

Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.

”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”

Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.

•

Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.

Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.

”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’

’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”

•

Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.

Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.

Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.

•

Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.

Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?

•

Richard Powers

Ikipuut

suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2021

ekoromaani

649 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä