Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinän romaania Suo muistaa (Gummerus 2022) voi kutsua ekoromaaniksi siinä kuin Richard Powersin Ikipuut-teosta tai Anni Kytömäen romaaneita. Luonto tarjoaa fiktioon mittakaavan. Mutta kun kyse on romaanitaiteesta, ihmiset päähenkilöinä tuovat tarinaan kiinnityskohdat eli ajatukset ja tunteet.

”Ihmisen historia on lyhyt, mutta silti ihminen oli nakertanut nopeasti kaiken ympäriltään. Juuri kun luonto oli ahmaisemassa yhden sukupolven jälkiä sisäänsä, tuli seuraava. Ehkä siinä oli ihmisen ikuisuus ja jatkuvuus. Ihminen toisti itseään sukupolvesta toiseen niin, että merkityksettömästä yksilöstä tuli merkityksellinen tuho.”

•

Suo muistaa -romaanin Juho ostaa pohjoisen aapasuon laidalta vanhan koulun, ja sinne muuttaa muutaman henkilön ekoyhteisö ennallistamaan ojitettuja soita. Myös valokuvaaja Hellä palaa meri-Lapin maisemiin järjestelemään vaarivainaan taloa myyntiin. Kummallakin on taustanaan toisen vanhemman varhainen kuolema ja sukusuhteita, jotka ovat vaikuttaneet elämänvalintoihin. Nyt kolmekymppisinä he ratkovat, mikä on elämässä tärkeää.

”Maisema ammotti ihmisistä paljaana. Tyhjät rakennukset odottivat jotainkin, ehkä uutta alkua. Tänne heitä mahtuisi, rajattomasti.”

Kuuntelin kirjan, ja pidän siitä, että Juhon osuuden luki mies, Hellän nainen. Se rytmitti vuorottelua henkilöstä toiseen. Lisäksi tuntuu raikkaalta, ettei romaani rakennu minäkerronnalle. Kolmannen persoonan kerronta tuo ilmaa ja tilaa avartaa havaintoja. Selkeä sanomisen tapa miellyttää minua, samoin tyylin tyyneys ja varmuus. Välillä kerronnassa on luontovertauksia ja metaforia, mutta kieli ei koristele vaan ilmentää tilanteita ja tunnelmia.

”Tähän saakka pilvet olivat maanneet maiseman yllä kuin jättiläisen käden painamina. Ensimmäinen pakkanen käpristi ne taivaan reunoille, ja maiseman valtasi kaareva mustuus. Pellon päällä erottuivat tähtien reiät ja linnunradan utu.”

•

Kaunokirjallisuudessa kerrotaan usein käännekohta-ajoista, niin Suo muistaa –romaanissakin. Pidän kovasti kehityskaaresta niin juonenkuljetuksen kuin henkilökuvauksenkin osalta, sillä ne ohittavat ilmeisiä käänteitä. Kun romaanissa on kaksi keskeisesti seurattavaa päähenkilöä, ei liene juonipaljastus, että Hellä ja Juho tutustuvat toisiinsa. Ennalta-arvattavuus karsiutuu: elämä on epävarmaa ja epäselvää.

Kirja kuvaa kiinnostavasti ekoyhteisön draaman kaarta alkuinnostuksesta vastoinkäymisiin sekä heiluntaa idealismin ja arkirealismin välillä. Ekoryhmän työskentelyä ja toimintatapoja kuvataan tarkasti, mutta lopulta kaiken ratkaisee suhteet toisiin ihmisiin. Romaanissa tarkka psykologinen silmä seuraa ryhmän dynamiikkaa. Sivuhenkilöt jäävät melko etäisiksi, silti eri-ikäisiin henkilöihin löytyy ilmeikkyyttä, ja heidät tarvitaan Juhon henkilökuvan syventämiseen.  

•

”Sompasuo näytti pellolta, joka oli joskus ollut jotakin mutta ei ollut enää. Hylätyltä talolta tai hakatulta metsältä. Turpeen jäänteet pölähtelivät kävellessä ilmaan ja värjäsivät kumisaappaat pronssisiksi.”

Suo, vaitonainen romaanin päähenkilö ja taustavaikuttaja! Suon kuvaukset eri vuodenaikoina ja säissä ihastuttavat elävyydellään. Ekoteema muuttaa hienosti muotoaan romaanin mittaan, ehkä jotain opettavaista eksyy mukaan, mutta kokonaisuus ratkaisee: käsittelytapa ei ole yksioikoinen. 

Teoista seuraa aina jotain. Suon ojittaminen muutti ekosysteemiä, niin muuttaa ennallistamisyrityksetkin eivätkä kummatkaan niin kuin ihminen on suunnitellut. Pohjatonta hiilinielua käpälöineet ihmiset ovat tietävinään, mitä tekevät vaan eivät ole teoista tai vaikutuksista yhtä mieltä. Sitä romaani pistää miettimään. 

Luonnolla onkin omia kommervenkkejään, ihmisillä vaihtelevat tulkintansa. Esimerkiksi jollekin yölliset virvatulet voivat merkitä yliluonnollista kokemusta, toiselle metaanipäästöä. Kuuntelin romaanin loppuosaa pienen suon laidassa mustikoita poimien. Se oli sopiva erikoistehoste tälle kirjalle. 

•

Jenni Räinä: Suo muistaaa, Gummerus 2022, 8 tuntia 13 minuuttia, lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Anna Paavilainen. Kuuntelin BookBeatissa.