Maggie O’Farrell: Hamnet & huhtikuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirini valitsi huhtikuun kirjaksi kuultujen kehujen perusteella Maggie O’Farrellin romaanin Hamnet (S&S 2022). Minä olen historiallisten romaanien ystävä, Johanna semisti, mutta Tarulle laji on vierain. Kirja jakoi tavallista enemmän mielipiteitämme. 

•

Hamnet sijoittuu 1500-luvun loppuvuosikymmeniin Englannin maaseudulla. Latinanopettajanuorukainen rakastuu häntä selvästi vanhempaan Agnes-neitoon. Perheet vastustavat moista, koska nuorukainen on velkaantuneen nahkurin lapsikatraasta ja nainen henkimaailmaan yhteydessä häilyvä rohtojenkeittäjä. Vahinkoraskaus ratkaisee: pari pääsee avioon. Ensin pariskunnalle syntyy tytär, sitten kaksoset, mutta latinanopettajaa polttelee kirjalliset ambitiot ja hän päätyy Lontoon teatterielämään. Perhe pysyy päivämatkojen päässä maaseudulla.

Tapahtumat kiertyvät varsinaisesti parin kymmenvuotiaan pojan, Hamnetin, kuoleman ympärille. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä lapsen kuolema selviää romaanissa varhain ja se ympäröi kaikkea muuta: parisuhdetta, perhesuhteita ja valintojen seurauksia. Suurin niistä on suru ja miten kukin sitä käsittelee.

”Tältäkö tuntuu kuolla, tuntea jonkin semmoisen likenevän, jota ei saata väistää? Ajatus tipahtaa tyhjästä kuin viinipisara veteen ja töhrii mielen tummaksi.”

Kerronta

Ihastuimme kaikki kerrontataitoon. Johanna tähdensi, miten teksti luo maailman, jossa saattoi vaikka kävellä, siis mukaansa tempaava ja pohdintaa herättävää. Tarun mielestä kerronta on kaunista, ja hän halusi nimenomaan lukea tekstiä: siksi hän siirtyi äänikirjasta kirjamuotoon. 

Johanna piti silti Hilary Mantelia uskottavampana historiallisena kuvaajana kuin O’Farrelia. Susipalatsin ym. lukeneena taivun samaan kantaan. Kyse on hienosäädöstä, sävyistä ajanmukaisen elämänmenon kuvauksissa ja ihmisaatosten asemoinnissa niihin. Toisaalta aika fakiiri täytyy kirjailijan olla, ettei nykyihmisen ajattelutapaa siivilöydy menneiden maailmoiden kuvaukseen.

Meitä kaikkia miellytti, miten visuaalisesti miljöö, olosuhteet ja tunnelmat kirjassa kuvataan. Minä poikkean siinä suhteessa hegemoniasta, että vähitellen aistimuksellinen kerronta alkoi tuntua itsetarkoitukselta niin, ettei sisältö kasvanut suhteessa verbaalipyörittelyyn. Totesimme silti yhdessä, että kirjassa on todella komeita kohtia, esimerkiksi kuvaus ruton pitkästä reitistä päätyen Shakespearen kotiin.

Siis Shakespeare! Keskustelimme siitä, tarvitseeko lukijan tietää, että kirja kertoo klassikkoneropatin perheestä. Oletimme, että tarina voisi toimia ilman sitä, tarinana surusta. Keskustelimme myös biofiktion oikeutuksesta keksiä eläneiden henkilöiden ajatuksia, tunteita ja toimintaa. Emme päässeet siitä oikein yksimielisyyteen, mutta lopulta taisimme hyväksyä, että fiktio sallii paljon ja sitä enemmän mitä vähemmän on dokumentteja eläneistä ihmisistä. 

Shakespeare ja perhe

Minua viehätti, että klassikkoteatteriherra S jää romaanissa nimettömäksi, taustahahmoksi, ja fokus pysyy vaimossa ja perheessä maalla. Silti en saanut oikein otetta perhekuvaukseen tai Agneksen ja miehen muuttuvaan suhteeseen. 

Johanna ja Taru odottivat enemmän pojan kuvauksesta, lapsen näkökulmasta. Hamnet jää kuitenkin vain romaanin alkuosan täkyksi, ja äidin suru lapsen menetyksestä korostuu sen jälkeen. Muu perhe jää sivuun ja siksi ohuehkosti kuvatuksi.

Johannasta henkilökuvauksessa on mustavalkoisuutta, ja samaa mieltä olen minäkin. Minua enemmän Johanna kritisoi Agneksen henkimaailmayhteyksien ja hänen edesmenneen äitinsä ihannoivaa kuvausta, mutta muita enemmän minä puolestani marisin siitä, että henkilöt jäävät etäisiksi ja asetelmallisiksi.

Se meitä puhututti, miten eri tavoin suru kirjassa kuvataan. Taru vaikuttui äidin raastavasta surun kuvauksesta. Keskustelimme myös siitä, miten ihmiset ovat muuttuneet vuosisatojen aikana ja vaikuttiko Shakespearen aikojen lapsikuolleisuus siihen, miten lapsia surtiin. Todennäköisesti kukin suri tavallaan kuten nykyisinkin.

Keskustelimme myös romantisoiduista kohdista kuten Agneksen ja latinanopettajan hehkuisasta rakastumisesta ja romaanin lopun vaiheista. Minua säväytti romaanin loppuosa, joka kertoo hienosti, miten Hamnet-pojan kohtalo muokkautuu klassikkonäytelmän Hamletiksi ja paljastaa isän surun (mutta ihan toisin kuin Hamletin nykykatsoja näytelmää lukee tai katsoo). Samalla romanin loppu taas todentaa, miten kukin suree tavallaan.

Kokonaisuus

Tarulle romaani on raikas tuttavuus, koska hän ei lue paljon historiallisia romaaneja eikä käännöskirjoja. Hän on iloisesti yllättynyt koko kirjasta ja kauniista, elävästä kuvauksesta.

Johannasta Hamnet on kokonaisuudessaan hyvä romaani. Se, että jotkut asiat hiertävät eivät sulje pois sitä, että O’Farrel kertoo taitavasti.

Pidän Hamnetista, vaikkei se täysin lunasta odotuksia, koska romaani pitää minua kummallisesti käsivarren mitan päässä ytimestään. Siksi taidokas teos ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

•

Maggie O’Farrell: Hamnet, suomentanut Arja Kantele, S&S 2022, 382 sivua. Sain kirjan kustantajalta.