Päivittäinen arkisto: 23 huhtikuun, 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

”eikä lapsi jonka Amma kasvatti feministiksi ole viime

aikoina edes tunnustautunut sellaiseksi

    feminismi on laumasieluista, Yazz sanoi hänelle, 

suoraan sanottuna naiseuskin on ihan passé, meillä

yliopistolla kävi ei-binäärinen aktivisti Morgan Malenga

ja se oli tosi avartavaa, meistä tulee luultavasti kaikista

ei-binäärisiä, ei miehiä eikä naisia, miehisyys ja naiseus on

muutenkin vain sukupuolitettua performanssia ja se taas

meinaa, että sun naisasia, äityli, muuttuu tarpeettomaksi ja

muutenkin mä sitä paitsi olen humanitaristi, se on paljon

korkeammalla tasolla kuin feminismi

   tiedätkö sä edes, mitä se on?”

Vau! Nyt mieltäni muiluutetaan Bernardine Evariston romaanissa Tyttö, nainen, toinen (WSOY 2022). Kansien välissä kimaltelee särmäinen kaleidoskooppi sukupuolta, seksuaali-identiteettiä, rotua ja yhteiskuntaluokkaa, ja se loistaa vähintään 12 keskushenkilön säteilyä. Aikajännekin ulottuu 1800-luvun puolelle, vaikka viimeiset vuosikymmennet vaikuttavat vahvimmin.

Sitaatissani mainittu Amma aloittaa romaanin, jonka luvut on nimetty 12 naisen mukaan. Amma kietoutuu kaikkiin muihin jonkinlaisin säikein, osin hyvin ohuin kytköksin, osin vahvoin kuten tyttäreeseensä Yazziin. Romaania voi kutsua episodiseksi, ja se tekee kokonaisuudesta kiehtovan.

Jokaisen luvun naisesta syntyy täyteläinen kuvaus. Mieleni palaa tutkimaan aina seuraavaa lukua ja henkilöä, etsimään yhteyksiä muihin jo aiemmin kerrottuihin ja mainittuihin henkilöihin. Heittäydyn jokaisen elämäntapahtumiin. Ei ole kysymys niinkään juonellisista tapahtumista vaan tarinasta, tarinoista, joiden sisällä moninaiset sosiaalis-psykologis-yhteiskunnalliset teemat sykkivät.

Kerronta tuo etäisesti mieleeni Elizabeth Stroutin novellistis-episodisen kerrontatavan. Myös Karin Smirnoffin janakippo-tyylinen piittaamattomuus oikeakielisyydestä käväisee mielessäni. Kuten alun sitaatista huomaa Evaristo ”unohtaa” virkkeistä alun isot kirjaimet ja loppupisteet.

Romaania on vaikea siteerata, sillä tekstin rivitystä pidän tärkeänä osana kerrontaa – eli soisin sitaatin näyttävän samalta kuin se on romaanin sivuilla. Ei kirjaa säeromaaniksi voi sanoa, mutta epätavallista lausekkeiden, lauseiden, virkkeiden ja kappaleiden asettelu on: lopputulos hallitun hillitöntä. Ja nostan hattua Kaijamari Sivillin ilmeikkäälle käännökselle.

Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttävät. Tällainen teos hivelee muutenkin makumieltymyksiäni: vetävät, särmikkäät henkilöt, eläväiset tarinat, sisällön runsaus ja ajatustiheys. Pohdinnalle purutuntumaa piisaa – makujen sinfoniaa, yllätysten pirskahtelua. Ihailen, miten taitavasti Evaristo pitää kaiken kasassa.

Henkilöiden näkökulmiin saadaan mahtumaan niin isoja yksilön ja yhteiskunnan kysymyksiä, ettei kirjaa pysty tyhjentämään yhdellä lukemalla eikä ainakaan lyhyessä kirjajutussa. Tiivistän siten ytimen: kyse on siitä, mitä ihminen on, mitkä tekijät häneen vaikuttavat, miten hänet määritellään. Esimerkiksi Amman ystävä ja tyttären isä Roland:

”missään tapauksessa hänen mustuutensa sen paremmin

kuin homoutensakaan eivät johdu tietoisesta poliittisesta

päätöksestä – ensin mainittu on geeneissä, jälkimmäiseen

hänellä on psyykkinen ja psykologinen alttius

   ja sellaisina ne pysyvät, eivät intellektuaalisina tai

aktiivisina päähänpinttyminä

   vaan pikemmin alaviitteinä.”

Eli tarve määrittelyille voisi vähentyä alaviitteiksi, ehkä jopa poistua. Romaanin moniäänisyys tarjoaa toivoa, erilaisia selviytymisen sävyjä. Siinä on kyllä myös paljon tilanteita, joissa määrittelyt kaventavat yksilön mahdollisuuksia ja eritasoinen syrjintä ja rasismi vaikuttavat. Määrittelyä tai ei, on kuitenkin oleellista, että romaanin naiset ovat mustia, juuret vaikkapa Karibialla tai Nigeriassa – tai niin kuin viimeisen luvun yhden naisen dna-kartta osoittaa: perimää onkin ympäri maailmaa.

Kirjan kimara feminismeistä välittyy moni-ilmeisesti, siispä pisteet kerronnan ryppyotsaisuuden poissaolosta. Kaikenlainen poliittis-yhteiskunnallinen aines aktivoituu kirjan henkilöissä moniulotteisesti, ja lähes parasta on, että leikkisyys ja huumori ovat tärkeä osa tyylistä.

Yhtä asiaa pidän läpileikkaavana: ”että koulutuksella on voima muuttaa koko elämä”, vaan ei sekään ajatus ole kirjassa yksioikoinen. Kyllä romaanissa on saarnaavia kohtia, mutta ne ovat sellaisia tietoisesti, esimerkiksi paasaava henkilö tiedostaa taipumuksensa.

Painavien asioiden irtonainen kerronta voittaa minut puolelleen. Hätkähdän, vaikutun, hymähtelen ja naurahtelen tasaisin väliajoin – miten virkistävää! Onpa antoisa kirjakokemus.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suomentanut Kaijamari Sivell, WSOY 2022, 528 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani